Monday, April 26, 2021

Ajatuksia ostoskeskuksesta Eksoten koronarokotuspaikkana

Sain riskiryhmään kuuluvana koronarokotuksen Eksoten toimesta viime viikolla. Itse rokotustapahtuma oli varsin nopea, mutta tilojen suhteen mietin, että sujuiko se niin hyvin kuin olisi kenties ollut mahdollista.

Sain koronarokotusajan kauppakeskus Iso-Kristiinaan. Ajoin hissillä ensin väärään kerrokseen, vaikka painamassani hissinapissa luki rokotukset, ja ihmettelin, kun ei ollut mitään opasteita eteenpäin. Löysin vain yhden jonon, joka oli pankkiautomaatille.

Selvisi, että olin jäänyt ulos väärältä puolelta hissiä ja joutunut väärään kerrokseen. Sitten, kun älysin jäädä hissistä toiselta puolelta avautuvasta ovesta, löytyi opasteitakin.

Kauppakeskus on kuitenkin melko iso ja sokkeloinen, ja olin yhäkin epävarma paikan löytymisestä riittävän nopeasti. En tietenkään halunnut olla liian aikaisessakaan. Pari minuuttia ennen aikaani ehdin lopulta rokotuspisteelle.

Hienosti henkilökunta otti suoraan ovelta rokotettavaksi aivan ilman jonoja, tarkastivat henkkarit ja kysäisivät muutaman kysymyksen, jonka jälkeen tuikkasivat rokotteen käsivarteen. Todella nopeaa toimintaa.

Seuraava vaihe ei sitten taas ollutkaan niin miellyttävä. Olisi pitänyt jäädä 15 minuutin varoajaksi odottelemaan tilaan, jossa oli reippaasti porukkaa, enemmän kuin olen joutunut korona-aikana yhdellä kertaa kohtaamaan. Edellinen epämiellyttävä pakko olla vieraiden ihmisten kanssa suljetussa tilassa oli Eksoten Leirin laboratorio eräänä maanantaiaamuna.

Menin odotustilassa väljään kohtaan istumaan, mutta hetken kuluttua molemmille puolilleni tuli ihmisiä. Tuolien välissä oli ehkä metrin turvavälit. Kaikilla oli toki maskit, mutta vieressäni istuva mies köhi tauotta, edessäni istuva nainen hiljalleen niiskutti. Siirryin syrjempään, mutta missään ei enää pystynyt pitämään kahden metrin turvaväliä.

Menin kysymään ovilla vahtivalta henkilökunnalta, voisinko seisoa varoajan väljällä kauppakäytävällä, koska ahtaassa odotustilassa yskittiin ja niiskutettiin. Siihen he totesivat, että jos olo tuntuu ihan normaalilta ja hyvältä, ei tarvitse jäädä edes käytävälle, vaan voin lähteä pois. Varoajaksi riitti siis se noin viisi minuuttia lopulta.

Olin jo aikaisemmin miettinyt sitä, etten riskiryhmäläisenä mielelläni menisi suhteellisen vilkkaaseen ostoskeskukseen, jossa on samasta sisäänkäynnistä kulku erikoisliikkeiden lisäksi mm. useampaan ruokakauppaan, kahviloihin, Alkoon ja apteekkiin. Ja samainen ostoskeskus, ja juuri se sisäänkäynti, on suosittu hengailupaikka nuorisolaisille ja pultsareille, aulassa on myös kaupustelupiste – ja jotain siellä oli nytkin tyrkyllä, en käynyt tutustumassa, mitä.

Luin sitten tämän aamun Hesarista sattumalta jutun Jätkänsaaren rokotuspisteestä. Sen luettuani tuntui, ettei Iso-Kristiinan rokotuspiste täytä montaa jutussa lueteltua rokotuspaikan ”kriteeriä”. Julkisilla sinne tosin pääsee, mutta niin pääsee Lappeenrannassa aika moneen muuhunkin paikkaan; on nimittäin ihan hyvä julkinen liikenne täällä, joskaan korona-aikana en ole sitä käyttänyt.

Tässä lainaus Hesarista:

Jätkänsaaressa sisäänkäynnit jaetaan nyt kolmeen. Lähinnä keskustaa otetaan vastaan 65 vuotta viimeistään tänä vuonna täyttäviä, keskellä sairautensa vuoksi riskiryhmään kuuluvia ja lähellä terminaaleja 60 viimeistään tänä vuonna täyttäviä.

Kukin ryhmä kulkee rokotuskoneiston läpi kohtaamatta toisiaan ja poistuu toiselta puolelta rakennusta.

Turvavälit täytyy myös säilyttää, eli sisään ei oteta liikaa ihmisiä kerralla.

Rokotuspaikkaan pitää päästä julkisella liikenteellä sujuvasti eikä samassa tilassa saisi olla liikaa muuta toimintaa. Aiempien vuosien influenssarokotuspaikoista esimerkiksi Kisahalli hylättiin, koska rokotukset olisivat olleet toisessa kerroksessa ja hissejä liian vähän. Kampin palvelukeskusta taas pidettiin liian ahtaana.

”Rokotuspaikalla pitää olla hyvä flow, pitää olla selkeää, minne mennään. Jos kulkeminen on epäselvää, ihmiset ovat valmiiksi vähän ärtyneitä.”

JOS kaikki sujuu täysin nappiin, ihminen kulkee rokotuskoneiston läpi noin 25 minuutissa. Viidessä minuutissa varmistetaan henkilöllisyys ja oikeus saada rokote, toisessa viidessä minuutissa rokotetaan ja sitten jokainen jää vartiksi tarkkailtavaksi.

Eksotella/Iso-Kristiinassa itse rokotustoiminta oli Jätkänsaarta nopeampaa. Henkilöllisyyden varmistamiseen ei mennyt kuin hetki, kun laite luki sen Kela- tai ajokortista siellä rokotuspömpelissä. Myös oikeus rokotukseen selvitettiin samalla. Ja rokottamiseen meni sitten toinen hetki, käsi vain kaivettiin paidan alta ja rokote iskettiin olkavarteen samalla, kun hoitaja luetteli ohjeita ja mahdollisia sivuvaikutuksia, ja lykkäsi lopuksi toiseen käteen lapun rokotuksesta.

Arvioisin, että hommaan ei mennyt kymmentä minuuttia siitä, kun kävelin rokotuspisteelle sisään – viiden minuutin varoaikoineen. Vaikka sijannista ostoskeskuksessa valitankin, niin itse rokotustapahtumasta suuret kiitokset henkilökunnalle!

Hesarin juttu 26.4.21 Jätkänsaaren rokotuspaikasta:
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000007940970.html (tilaajille)

Monday, December 5, 2016

Ilman sinua itkettää

Hahmoton
jokaisessa hahmossa.
Pelätty tai odotettu.

Ennalta arvaamattomassa järjestyksessä
kunkin ajallaan
tai ennen aikojaan.
Kylmillä sormillaan
koivun pakkasoksat
hipaisee tai iskee.

Jättää jälkeensä
surun ja kaipuun.

Kunnes palaa meitä hakemaan.

Thursday, March 13, 2014

Citykarjalaisuudesta, nykykarjalaisuudesta ja eteläkarjalaisuudesta

Etelä-Karjalan monet kasvot, kotiseutuseminaari 22.5.2013 Savitaipaleella
Tanja Karppinen, yhteiskuntasuhdepäällikkö/ Lappeenrannan teknillinen yliopisto
Seminaarialustus

Alustaja on nykypäivän citykarjalainen, joka puhuu, kirjoittaa sekä lukee mielellään ja paljon

*Jokainen meistä on yksilö, ja jokaisella on omat identiteettinsä, mutta kun on paljon samoja elementtejä mukana muokkaamassa paikallisidentiteettiämme, voi siitä jotain kollektiivista ja havaittavaa syntyä. Ja toivottavasti nimenomaan positiivista, jotain, jota tavalla tai toisella voimme myös tulevaisuudessa hyödyntää alueemme parhaaksi.

Citykarjalaisuus/nykykarjalaisuus vs. eteläkarjalaisuus

Vaikka mie olen eittämättä tästä maailmasta, eurooppalainen, suomalainen, itäsuomalainen, eteläkarjalainen ja paljasjalkainen lappeenrantalainen – ja ehkä kuitenkin juuri päinvastaisessa järjestyksessä kuin edellä luettelin – niin miussa tämä kaikki yhdistyy citykarjalaisuudeksi. Tätä termiä usein ensisijaisesti käytänkin omissa esittelyteksteissäni, kuten vaikka blogissani ja nettisivuillani.

Onko citykarjalaisuus sitten eteläkarjalaisuutta? Eivät ne mielestäni ihan sama asia ole, vaan citykarjalaisuus (= nykykarjalaisuus) on laajempi käsite, yläkäsite eteläkarjalaisuudelle.
Termi citykarjalainen ei ole monelle kovin tuttu, lähinnä sitä olen käyttänyt mie viime vuosiin asti. Vieläkin osumat esimerkiksi Googlessa liittyvät useimmiten miuhun muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Lappeenrannan Killan luentotilaisuudessa ”Lappeenranta, rakastettuni” vuoden 2009 alkupuolella käytin tätä termiä kai ensimmäistä kertaa julkisesti netin ulkopuolella, ja siitä kirjoitettiin myös jossain lehdissä sen jälkeen.

Sitten vuonna 2011 eteläkarjalaisuuden ja jopa citykarjalaisuuden nostivat ainakin pienen piirin keskusteluun Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutin julkaisu ”Jaetun maakunnan identiteetti” sekä sen tiimoilta pidetty Hovin henki -tilaisuus, jossa pohdittiin eteläkarjalaista identiteettiä. Tämä poiki muutaman blogikirjoituksen. Sen jälkeen olen kuullut jo jonkun muunkin nuoremman polven paikallisasukkaan kutsuvan itseään citykarjalaiseksi.

Miekään en oikeastaan ennen vuosien takaista esitelmääni ja lehtihaastattelua ollut tarkemmin miettinyt määritelmää termille citykarjalainen, jota olen kuitenkin kauan ja monissa yhteyksissä itsestäni käyttänyt. Olin antanut termille merkitykset itseni ja kanssaihmisteni kautta automaattisesti. Meille citykarjalaisille citykarjalaisuutta ei tarvitse selittää.

Puin sitten merkitykset sanoiksi ja päädyin siihen, että citykarjalainen on uuden sukupolven karjalainen, joka voi elää rajan kummalla puolella hyvänsä. Vaikka karjalaisuus liitetäänkin perinteisesti vanhempaan rajan takaisessa Karjalassa syntyneeseen väestöön, olemme me nykyisessä Karjalassa syntyneet myös karjalaisia.

Etelä-Karjala on osa Karjalaa, joten koen voivani kutsua itseäni citykarjalaiseksi, enkä sulje pois tätä mahdollisuutta myöskään muilta Karjalan asukeilta. Citykarjalaisella on miun mielestä karjalainen mentaliteetti – mitä sillä kukakin haluaa ymmärtää – sekä usein spontaani ja sosiaalinen luonne, mutta nuoremman polven edustajana kaipuu menetettyyn Karjalaan citykarjalaiselta puuttuu.
Ajattelen, että periaatteessa citykarjalaiseksi/nykykarjalaiseksi voi mieltää itsensä myös muualta muuttanut, joskin luonnollisimmalta nykykarjalainen identiteetti tuntuu tällä alueella syntyneiden ihmisten kohdalla.

Olennaista citykarjalaisuudessa ja nykykarjalaisuudessa ovat kuitenkin mentaliteetti sekä kokemus omasta asuinpaikasta, Karjalastamme, yhtenä vahvana ja positiivisena oman identiteetin määrittäjänä.

Eteläkarjalaisuus vs. karjalaisuus

Kuten jo aiemmin mainitsin, Etelä-Karjala-instituutti julkaisi vuonna 2011 raportin eteläkarjalaisesta identiteetistä. Raportissa todetaan, että identiteetti on ainainen keskustelun aihe alueella, joka on syntynyt repaleiselle pohjalle ja kulkenut ”sotien traumatisoimasta raja-alueesta kohti talouden, liikenteen ja kulttuurien kohtauspaikkaa, jossa risteilevät tänä päivänä sekä Suomen, Venäjän että EU:n intressit”. Historiamme ei siis anna helppoja lähtökohtia eheälle identiteetille, eikä siis ole ihme, että eteläkarjalaista identiteettiä on ainakin jossain vaiheessa ollut vaikea määritellä. Ehkä ei kuitenkaan enää? Tuskin ainakaan sen vaikeampaa kuin mitään muutakaan paikallisidentiteettiä.

Nuoremman polven eteläkarjalaisena ihmettelen tätä jatkuvaa identiteettikeskustelua: Juupas, eipäs, heikko, vahva. Miun mielestä miulla on vahva identiteetti, ja kyllä mie koen, että miun ikäryhmässä laajastikin katsoen ollaan tietoisia ja ylpeitä omasta identiteetistä, eli pohjimmiltaan karjalaisesta identiteetistä, jos miulta kysytään.

Olemmekin työkavereideni kanssa miettineet, tarvitaanko Etelä-Karjala lopulta määritettä Etelä? Samoin voidaan ajatella myös Pohjois-Karjalan suhteen. Tätä asiaa on pohtinut myös työkaverini Laura Olkkonen ansiokkaasti omassa blogitekstissään (Sivistyksen Kehto: Tarvitaanko sittenkään eteläkarjalaisuutta?).

Meille eteläkarjalaisille on luonnollisesti itsestään selvää, että Etelä- ja Pohjois-Karjala eivät ole yksi ja sama asia – mutta miten muut asian näkevät? Kauempaa katsottuna Itä-Suomessa, rajan pinnassa, on Karjala, sekä pohjoinen että eteläinen osa sitä. Osaako ulkopuolinen lonkalta luetella, mitä kumpaankin kuuluu, mikä näitä kahta erottaa? Ja lopulta, onko tällä merkitystä meille itsellemmekään, missä maakunnanraja menee ja meneekö sitä? Ja niillä rajoilla kun on tapana myös muuttua, jatkuvasti.

Eteläkarjalaiset voivat mielestäni kokea itsensä karjalaisiksi – ja kutsua itseään niin. Jos ja kun identiteettiämme määrittää lisäksi eteläkarjalaisuus, se voidaan mielestäni nähdä karjalaisuuden tarkenteena, jos sellaista tarvitaan. Tämä ajatusmalli on hyvin lähellä sitä, miten minä ajattelen itsestäni ja citykarjalaisuudestani. Mielestäni tällainen on nykykarjalaisuutta ja citykarjalaisuutta, joka selvästi irtaantuu rajantakaisesta karjalaisuudesta.

Summa summarum:

Ei pidä rakastua liikaa rajoihin ja nimiin. Rakastaa voi toki paikkoja ja alueita, ja kokea sekä muistaa paikan hengen.

Erkki Jokisen kirjassa ”Näkymätön kaupunki” todetaan, että jokainen raja, joka jakaa ihmiset, on ihmistä itseään vastaan. Rajaa ei ole, sillä sen on luonut ihmisen oma mieli.

Kun emme erottele ja rajaa, voimme kohdata jokaisen paikan ja tilanteen avoimin mielin, jokaisen ihmisen ihmisenä – ja olla omalta osaltamme luomassa positiivista henkeä alueellemme. Kenen alue sitten ulottuu minnekin; oman kaupungin tai kunnan alueelle, maakunnan tai maakuntien alueelle, valtakuntien rajojen yli, ympäri maailman.

Tällainen tietynlainen rajattomuus kuvaa myös omaa mentaliteettiani.

*Nimi- ja raja-asiasta yhdenlaisena esimerkkinä mielestäni voidaan nostaa esiin Joutsenon ja Lappeenrannan kuntaliitos. Koen, että joutsenolaisten vastustuksen yhtenä syynä on paikan henki ja oma identiteetti, joiden liitoksen seurauksena pelättiin häiriintyvän, särkyvän tai katoavan. Jos paikalta katoaa henki, ja siihen ei enää identifioiduta, paikka ikään kuin katoaa.
Mielestäni identiteetti ei lopulta kuitenkaan ole alueen rajoista tai nimestä kiinni, ja puhunkin mielelläni paikan hengestä, joka muuttuessaankaan ei usein, eikä ainakaan välttämättä, katoa. Paljon on itsestään kiinni, miten asioihin suhtautuu.

Miun citykarjalaisesta, eteläkarjalaisesta, lappeenrantalaisesta identiteetistä sananen

Murre: Miun identiteettiin kuuluu vahvasti murre. Murteen perusteella miut sijoitetaan usein hyvin helposti Lappeenrantaan. Mie puhun karjalaismurretta, jota puhutaan Lappeenrannassa. Etelä-Karjalassa puhutaan myös karjalaismurteita, mutta eri puolilla aika eri tavalla. Kyllähän puheesta erottaa, onko Lappeenrannasta, Imatralta vai Joutsenosta, jos nämä murteet ovat tuttuja, ja jos puhuja murrettaan rohkeasti käyttää. Tässä suhteessa mie olen eteläkarjalainen, mutta kuitenkin vahvemmin lappeenrantalainen.

Arvostan murrettani suuresti, mutta en malta olla mainitsematta, että murteella julkisesti esiintyminen vaatii tietynlaista kanttia, ko kylhä myö tiietää, mite hauskalt se kuulostaa, ku myö vaik siel telkus murteel haastetaa.

Suhde Etelä-Karjalaan: Vahvistavana tekijänä lienevät vuodet Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutissa. Tiedän alueesta paljon, ja toiminta alueen hyväksi on ollut minulle luontaista muutenkin, mutta vahvasti myös työni kautta.

Paikan henki ja paikat: Mielestäni paikan henkeä olennaisesta näkökulmasta kuvaa eteläkarjalainen sananlasku ”Ei mikkää oo mittää, jossei mittää minnää piä.” Siihen kiteytyy ajatus paikan hengen henkilökohtaisuudesta: paikka saa tietyt arvot ja merkitykset siitä, miten ihminen sen kokee. Paikkaa täytyy pitää jonain, jotta se voi saada hengen. Paikan hengen henkilökohtaisuudesta kertoo myös se, että on usein vaikea todistaa paikalla olevan henki, jonka muutkin pystyvät aistimaan - tai ainakaan aistimaan samanlaisena.

Paikalle muodostuu tai on muodostumatta henki. Paikan henki muodostuu siitä, että ihminen samaistuu paikkaan, välittää siitä, kokee sen. Ihminen muodostaa paikalle hengen, joka perustuu hänen mielikuviinsa, tietoihinsa, tunteisiinsa ja kokemuksiinsa.

Joillekin tunnetuille paikoille muodostuu imagoksi tietynlainen paikan henki, joka voidaan tuntea kollektiivisesti, siitä kerrotaan yhdellä suulla – mutta jonka jokainen kuitenkin kokee omalla tavallaan. Välinpitämätön ei henkeä edes aisti (vrt. eteläkarjalaisuus muiden silmin).

Etelä-Karjalassa on paljon historiaa, paljon kauniita rakennuksia ja paikkoja sekä ajallisesti kerrostunutta mielenkiintoista ympäristöä. Löytyy paikkoja, joilla on henki, myös kollektiivinen paikan henki on aistittavissa.

*Ihmisiä tulee ja menee, mutta paikat ja paikan henki pysyvät - myös muuttuessaan.

Lappeenrannan satama edustaa miulle vahvasti eteläkarjalaista ja karjalaista paikkaa: Satamasta pääsee Saimaalle ja kanavaa pitkin myös Viipuriin. Satamassa on kesäisin vilkasta kaupantekoa ja toritunnelmaa sekä tapahtumia, se elää. Iloinen pulina täyttää ravintolalaivat, ja kahvikioskit ylläpitävät yhtä osaa paikallisesta ruokakulttuuristamme. Linnoitus pilkistää valleilla. Talvisin sataman jäällä liikkuu hiihtäjiä, luistelijoita ja kävelijöitä.

Raja/raja-alue: Minulle yksi oleellinen tekijä on alueemme sijainti maantieteellisesti. Kun olen esitellyt muille, että asuinpaikkani sijaitsee tärkeiden kaupunkien, kuten Helsingin, Tampereen, Jyväskylän, Joensuun, Viipurin ja Pietarin solmukohdassa, on joku todennut, että mitäs tärkeää noissa kaupungeissa muka on, ja luetellut nipun muita kaupunkeja. Jälleen korostan, että tämä on solmukohta minulle tärkeiden kaupunkien verkossa. Ja kun Lappeenrannassa on kansainvälinen lentokenttä ja Helsinki sekä Pietari kansainvälisine lentokenttineen ovat lähellä, on myös Eurooppa ja muukin maailma lähellä.

Venäjä on Suomen naapurimaa, mutta Karjalamme sijaitsee aivan Venäjän kyljessä. Venäjä näkyy ja kuuluu alueellamme. Monikulttuurisuus näyttäytyy vahvimmin suomalaisuuden ja venäläisyyden rinnakkaiselona. Raja-alueella ovat aina yhdistyneet idän ja lännen vaikutukset.

Raja-alue on perinteisesti ollut monikulttuurista aluetta, jossa eritaustaiset ihmiset rikastuttavat alueen kulttuuria ja yhteiskuntaelämää. Alueen sijainti rajalla on yksi aluetta ja sen tulevaisuutta vahvasti määrittävä erityispiirre. Myös tästä piirteestä alueemme tulee ammentaa elinvoimaansa.

*Suomen ja Venäjän välillä ei ole rajaa, jota emme voisi ylittää. Maantieteellisen rajan ylittämistä pyritään helpottamaan kaiken aikaa. Kieli- ja kulttuurirajat eivät estä kanssakäymistä.


Luonto: Haluan mainita myös Etelä-Karjalan verrattain puhtaan luonnon ja raikkaan ilman. Tämä on yksi niistä seikoista, joka pysäyttää minut kerta toisensa jälkeen ihastelemaan, kun palaan esimerkiksi Pietarin suurkaupungin keskustan saasteista. Varsinkin Pietarissa asuessani jokaisella kotimatkallani jo Suomen rajalla vedin syvään henkeä ja ajattelin, että nyt on hyvä.

Yliopisto: Liitän yliopiston vahvasti Etelä-Karjalan menestystekijöihin, vaikka puolueellinen tässä asiassa toki hieman olenkin. Väitän kuitenkin, että tähän samaan virteen yhtyy enemmistö alueemme ihmisistä.

Yliopisto sijaitsee Lappeenrannassa, mutta erityisesti Skinnarilassa. Puhummehan jopa erityisestä Skinnarilan hengestä, joka vallitsee Skinnarilan vapaavaltiossa, ja tämä henki on jokseenkin kollektiivinen.

Skinnarilan henki koostuu monista osista, kuten paikan henki yleensäkin. Henkeä kampusalueelle luovat kampusalueen tapahtumat, harrastuskerhot, opiskelija-asutus sekä kuppilat. Skinnarilan hengen kotisija on Skinnarilan hovi. Nykyisin henkeä esiintyy vahvasti myös yliopiston rantasaunalla. Mutta tärkein osa Skinnarilan henkeä ovat itse yliopisto opiskelijoineen ja työntekijöineen.

Loppukevennys: Paskaeteläkarjalaisuus Poimintoja Suomi24.fi-keskustelupalstalta (http://keskustelu.suomi24.fi/node/8763972):

*”Eteläkarjalaisten iloisuus on juoruilua, hirveää höpötystä, päällepuhumista, ilkeilyä. Sitä pidetään iloisuutena ja reippautena. Puhetta tulee suusta hyvinkin harkitsemattomasti, kuin märkää rättiä naamaan. Kai siellä on mukaviakin ihmisiä. Ilmeisesti kuitenkin nämä empaattiset ja hiljaisemmat ihmiset on nujerrettu niin masentuneiksi, että he viettävät aikaa mieluummin omissa oloissaan kuin hakeutuvat vapaaehtoisesti ilkeilyn kohteeksi. Tai sitten he ovat muuttaneet muihin maisemiin.”

*”Keksikää joku muu tunnuslause, joka kuvaa paremmin ja rehellisemmin tämän seudun uteliasta ja pirullista väkeä.”

Tähän loppukevennykseen voinee todeta, jotta totta toinen puoli! ;)

Wednesday, December 11, 2013

Tämä toimii - Matkahuollon Facebook-päivystys

Tekee ihan mieli julkisesti kehua, kun jokin toimii hyvin, juuri kuin luvattu.

Minulla oli kysyttävää Matkahuollolta, ja yritin soittaa heidän valtakunnalliseen ilmaiseen pakettipalvelunumeroonsa Pietarista. No, eihän siihen _kansalliseen_ numeroon toki täältä voi soittaa.

Parempaa numeroa pähkäillessäni huomasin Matkahuollon nettisivulla mainoksen, että heillä on päivystys Facebookissa omalla sivullaan virka-aikaan. Ajattelin, että kysyn Pietarista soittamiseen sopivamman numeron Facebookissa, vaikken rehellisesti sanottuna uskonut, että sitä kautta välttämättä vastauksen saan, ainakaan kovin nopeasti.

Mutta kuinkas ollakaan, Matkahuolto vastasi Facebookissa nopeasti ja asiantuntevasti, lopulta homma meni parin viestin jälkeen niin, ettei minun tarvinnut enää Matkahuollolle soittaakaan, vaikka tarvitsemani numeronkin olin toki saanut. Kiitos Matkahuolto ja Sofia.

Monday, May 2, 2011

Lappeenranta rajalla

Lappeenranta rajalla
Raja antaa osansa Lappeenrannan henkeen

Lappeenranta on pienehkö vihreä karjalaiskaupunki Saimaan rannalla Venäjän rajalla. Lappeenrannan kaupunkikeskusta sijaitsee vain noin 25 kilometriä valtakunnan rajalta, Pietariin Lappeenrannasta on sama matka kuin Helsinkiin.

Venäjän raja on maantieteellinen pysähdyspaikka, mutta historialliset ja kulttuuriset tekijät ovat muovanneet rajasta myös eräänlaisen mentaalisen pysäkin. Suomen ja Venäjän, ja nykyään myös EU:n ja Venäjän raja, kantaa mukanaan pitkää yhteistä historiaa, jossa on ollut monenlaisia vaiheita. Raja-alue on perinteisesti ollut monikulttuurista aluetta, jossa eritaustaiset ihmiset rikastuttavat alueen kulttuuria ja yhteiskuntaelämää.

Lappeenrannan sijainti rajalla on yksi kaupunkia ja sen tulevaisuutta vahvasti määrittävä erityispiirre. Lappeenrannassa elellään Helsingin ja Pietarin vaikutusalueella, monien eri rajanylityspaikkojen solmukohdassa. Venäjälle johtavat Vainikkala, Nuijamaa ja Saimaan kanava. Lappeenrannan lentokenttä on kansainvälinen, Helsingin ja Pietarin vilkkaat kansainväliset lentokentät ovat vieressä; Eurooppa on lähellä ja muukin maailma helposti saavutettavissa.

Venäjä on Suomen naapurimaa, mutta Lappeenranta sijaitsee aivan Venäjän kyljessä. Venäjä näkyy ja kuuluu alueellamme. Monikulttuurisuus näyttäytyy Lappeenrannassa vahvimmin suomalaisuuden ja venäläisyyden rinnakkaiselona. Raja-alueella ovat aina yhdistyneet idän ja lännen vaikutukset.

Paikalle henkeä luovat näkyvät elementit, kuten ihmiset, rakennettu ympäristö, luonnonympäristö, ilmasto – mutta mielen tasolla elementtejä on lisää. Paikan henkeä olennaisesta näkökulmasta kuvaa eteläkarjalainen sanonta Ei mikkää oo mittää, jossei mittää minnää piä. Siihen kiteytyy ajatus paikan hengen henkilökohtaisuudesta, välittämisestä; paikka saa tietyt arvot ja merkitykset siitä, miten ihminen sen kokee. Paikkaa täytyy pitää jonain, että se voi saada hengen. Ihminen muodostaa paikalle hengen, joka perustuu mielikuviin, tietoihin, tunteisiin ja kokemuksiin.

Lappeenrannan satamassa, jos missä, voidaan puhua myös kollektiivisesta paikan hengestä. Satama edustaa merkityksellistä lappeenrantalaista ja karjalaista paikkaa: Satamasta pääsee Saimaalle ja kanavaa pitkin Viipuriin. Satamassa on kesäisin vilkasta kaupantekoa ja toritunnelmaa, hiekkalinna sekä tapahtumia. Iloinen monikielinen pulina täyttää ravintolalaivat, ja kahvikioskit ylläpitävät yhtä osaa paikallisesta ruokakulttuuristamme. Ylväästi kaupungin historiaa huokuva linnoitus seisoo valleilla. Talvisin sataman jäällä liikkuu hiihtäjiä, luistelijoita ja kävelijöitä. Satama elää.

Satama on näin katsottuna nykyisen Lappeenrannan sydän, jossa myös matkailija voi aistia paikan hengen. Sataman eloisasta kansainvälisestä ilmapiiristä, leppoisasta tunnelmasta, kauniista kaupunginlahdesta ja muista sataman eri elementeistä muodostuu ”se jonkin”, joka tekee paikasta erityisen. Ihminen kokee paikan hengen, kun hänellä on hyvä suhde senhetkiseen ympäristöönsä.

Lappeenrannan ”se jokin” saa vahvoja vaikutteita rajan läheisyydestä. Alueen asema suhteessa Venäjään tuo pikantin lisänsä paikan henkeen, ja tästä erityispiirteestä paikan henki ammentaa rikkautta, monimuotoisuutta ja omalaatuisuutta.

Suomen ja Venäjän välillä ei ole rajaa, jota emme voisi ylittää. Maantieteellisen rajan ylittämistä pyritään helpottamaan kaiken aikaa. Kieli- ja kulttuurirajat eivät estä kanssakäymistä. Erkki Jokisen kirjassa Näkymätön kaupunki todetaan, että jokainen raja, joka jakaa ihmiset, on ihmistä itseään vastaan. Rajaa ei ole, sillä sen on luonut ihmisen oma mieli. Kun emme erottele ja rajaa, voimme kohdata jokaisen paikan ja tilanteen avoimin mielin, jokaisen ihmisen ihmisenä – ja olla omalta osaltamme luomassa kaupunkiimme positiivista henkeä.

Kirjoittaja on alueen asioista kiinnostunut paljasjalkainen lappeenrantalainen, nykypäivän citykarjalainen, joka työskentelee Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutissa suunnittelijana.


Artikkeli on julkaistu Etelä-Saimaan Näkövinkkelissä 30.1.2011.

Saturday, October 30, 2010

Minulla on tänään vapaapäivä

Minulla on tänään vapaapäivä, jonka saan viettää kotona, Lappeenrannassa. Ihan oikeasti sellainen päivä, etten ole suunnitellut mitään menoja, meille ei ole tulossa ketään, eikä meillä ole nyt ketään, enkä ole luvannut kenellekään mitään – paitsi illalla kotiutuvalle Mikolle saunan ja illallisen, mutta nehän ovat pelkkää laatuaikaa ja nautintoa.

Vapaapäiviä on monenlaisia, ja toki kavereiden vierailupäivät, meidän vieraisille menopäivät ja reissutkin ovat vapaita päiviä, mutta eri tavalla. Ne ovat aikataulutettuja ja jonkinlainen ohjelma päiviin on kuitenkin aina olemassa.

Kuinka siis aloitan vapaapäiväni? Selaan Facebookkia ja sähköpostiani sängyssä, haen eteisestä postipaketista uudet venäläiset kokkauskirjani, otan myös eteisen lattialta aamun lehden, kömmin takaisin sänkyyn niiden kanssa ja aloitan uuden blogitekstin kirjoittamisen vapaapäiväni vietosta. Aika täydellistä, kun olen ollut hereillä vasta puoli tuntia.

Ei pidä asettaa päivälle liikaa paineta, ettei pety. Ja ettei taas tule tunne, että päivä olikin suunniteltu ja aikataulutettu. Mieleeni hiipii kuitenkin, että ehkäpä ehtisin konttorille vähäksi aikaa tekemään töitä, uimahallissa olisi kiva käydä, kaupungille pitäisi mennä katselemaan uutta takkia ja ehkäpä muitakin vaatteita, kotia voisi ainakin siivota, yhdistyshommia on rästissä liikaakin, kesäteatteriblogit ovat käytännössä kirjoittamatta, kesä- ja syksykuvia järjestelemättä, kavereitten kanssa yhteistä illanviettoa olen luvannut suunnitella, yhden kaverin kanssa haluaisin mennä lounaalle, hammaslääkärin tarkastus pitäisi varata, kynnet lakata... No niin, johan siinä taitaisi olla yhdelle päivälle ohjelmaa. Mutta mitäänhän ei ole PAKKO tehdä juuri tänään, koska ei ole aikatauluja ja suunniteltua ohjelmaa!

Mitä sitä sitten tuli tehtyä, kun ihan vapaasti sai valita: Kävin ostoksilla, vaikken ostoksilla käymisestä yleensä erityisesti pidäkään, mutta välillä vaan täytyy käydä. Ja tällä kertaa löytyikin kaikenlaista hyödyllistä, kuten sitruunanviipaleen puristimet, ruuanlaittopinsetit, lasisia jääkaappirasioita, ihana baskeri ja kaksi paitaa.

Kävin lounaaksi lähikepsulasta (”Tasty Food” -kebab-pitseriasta) tonnikalarullan mukaan ja suuntasin yliopistolle. Puuhastelin rästihommien parissa ja sitten siirryin asukasyhdistyksen ja Suomi-Venäjä-Seuran hommiin. Puuhasinpa vähän vihreitäkin juttuja. Ja tyhjensin kameralta kuvat.

Pian olikin kello jo sen verran, että ajelin kaupan kautta kotiin, laitoin saunan lämpiämään, järjestelin kämppää ja rupesin kokkaamaan hyvää illallista. Ja kun vielä Mikko ehti kotiin illansuussa, oli kaikki aika täydellistä arkisen kotivapaapäivän viettäjän näkövinkkelistä.

Toim. Huom. Teksti on kirjoitettu muutama viikko sitten. Ei vaan riittänyt vapaapäivänä aikaa laittaa tätä blogiin asti. :D

Thursday, July 15, 2010

Luovuuden mylläreitä

"Tämä on sitä Paasilinnan hullua huumoria: kateus, katkeruus, epäluulo, pelko, valhe ja väkivalta. Maalaiskylässä supistaan, tuijotetaan, juorutaan kylänraitilla niin, että suusta vaahto valuu. Mitä ihminen ei ymmärrä – sen hän kieltää. Ulvova Mylläri on näytelmän kyläläisille kova pala purtavaksi. Sillä eihän se nyt helekatti sovi, että tällä kylällä kulkee erikoisia, valovoimaisia ja persoonallisia ihmisiä!"

Kesäteatterikausi on jälleen korkattu. Tarjolla on laaja kirjo erilaisia ja -tasoisia esityksiä ympäri Suomen kaupunkien ja kylien, metsien ja peltojen. Kävin tässä kesälomallani katsomassa Joensuun Hasaniemen teatterissa Paasilinnan tekstiin perustuvan Ulvovan myllärin, enkä saa tarinaa mielestäni. Ajatuksissani sijoitan myllärin tähän päivään ja rakkaaseen rajamaakuntaamme Etelä-Karjalaan, jonka luovuutta ja innovatiivisuutta olemme hakeneet kissojen, koirien kanssa jo aikoja. Kun kissat ja koirat on nyt kokeiltu, antaisimmeko myllärille mahdollisuuden?

Kirjailija Arto Paasilinna ei esittelyjä kaipaa, tuskinpa hänen tekstinsä Ulvova myllärikään enemmälti. Tarinassa kylään on muuttanut uusi ihminen: yksinäinen mylläri, joka on käytökseltään ehkä vähän töksähtävä ja hiomaton, mutta pohjimmiltaan herkkä, työteliäs, rehellinen ja hurmaava suomalaismies. Myllärillä sattuu olemaan myös eräs outo tapa, hän ulvoo yksinäisyyttään ja ahdistustaan yöhön. Kylään tullessaan hänellä on päässään villejä suunnitelmia, joilla kehittää myllytoimintaa koko kylän hyväksi. Kyläyhteisö on kuitenkin epäluuloinen; myllärihän on muualta tullut, vieras, erilainen. Hullu! Talikot tanaan ja mylläri hus pois, vaikka hullujenhuoneelle!

Alkuperäinen tarina sijoittuu sotien jälkeisiin vuosiin. Aihe on kuitenkin ajaton, myös paikaton. Erilainen leimataan turhan usein hulluksi, kuten mylläri, tai muuten huonoksi, vialliseksi. Ainakin hän on pelottava. ”Mylläreitä” on ollut yhteisöissä aina, mutta nykypäivän globaalissa yhteiskunnassa erityisesti muualta tulleita mylläreitä, vieraita ja erilaisia, on koko ajan enemmän. Näin on maailmalla, Suomessa ja myös maakunnassamme.

Nyky-yhteisöissä kateus, katkeruus ja pelko kohdistuvat yksilöiden lisäksi kokonaisiin vähemmistöihin. Yhtään mylläriä ei välttämättä oikeasti tunneta, tai yhden myllärin perusteella leimataan kaikki myllärit, joilla on toistensa kanssa lopulta yhteistä usein hyvin vähän, jos sitäkään. Mylläri on erilainen, se tieto riittää, oli hän sitten sisimmältään millainen tahansa. Suvaitsemattomien kyläläisten on helpompi pitää päänsä pensaassa ja räkyttää nimettömänä netin tai lehtien palstoilla kuin pyrkiä aitoon vuorovaikutukseen. Onhan kamalaa, kun myllärit eivät aina tiedä, miten käyttäytyä uuden yhteisön – usein jopa kirjoittamattomien – normien mukaan.

Ulvova mylläri ei ollut hullu, sen tiesivät poliisi Portimo, kerhoneuvoja Sanelma sekä kauppias Tervolan poika. Hullu oli muu kylänväki epäluuloineen ja pelkoineen, jotka johtivat vääryyksiin ja väkivaltaan. Kun mylläri tukijoukkoineen oli ajettu pois, jäi ahdasmielinen kyläyhteisö hiljalleen kuihtumaan pää syvällä pensaassa. Eivätpä kylään juuri muutkaan sen jälkeen halunneet muuttaa, kun tarinaa kyläläisistä talikoineen kuulivat.

Onnellinen loppu? Kylä menetti persoonallisen ja hyväsydämisen miehen, jonka erilaisella luovuudella, työteliäisyydellä sekä tuoreilla ideoilla koko kyläyhteisö olisi saanut uudenlaista hyvinvointia ja vaurautta.

Minun tarinani mylläri elää nyt jossain suvaitsevassa, elinvoimaisessa kylässä Sanelmansa kanssa, ja ulvahtaa enää vain harvoin, silloinkin usein ilosta. Ja mitäpä ulvahduksista, eivät ne ketään vahingoita.

*Lainaus kolumnin alussa on Hasaniemen näytelmän ohjaajilta, Ismo Apellilta ja Ari Matikaiselta.

Kirjoitus on julkaistu Uutisvuoksessa kolumnina 13.7.2010.