Ötökkä sanoo

Ötökkä sanoo:

mä oon mikä oon.

Väinö Kirstinä syntyi Tyrnävällä vuonna 1936 runsaslapsiseen perheeseen. Hänen lapsuudenkotinsa Tihisen talo oli lähes neljänsadan hehtaarin tila: peltoa, niittyä, metsää ja joutomaata. Tällä tilalla hän asui elämästään ensimmäiset kymmenen vuotta.

Kun hän oli kymmenen, Tihisen tila myytiin. Silloin he ostivat Tyrnävän Ängeslevän Alapäästä Leppälän tilan, joka oli lähempänä Oulua ja kirkonkylää kuin Tihisen tila.

Myöhemmin, 12-vuotiaana, Väinö Kirstinä aloitti keskikoulun Oulussa. Syksyllä 1955 Kirstinä kirjoitti Oulun lyseossa aineen otsikolla Isänmaanrakkaus - fraasiko vain? Oululainen sanomalehti Kaleva julkaisi sen itsenäisyyspäivänä 1955. Se oli Väinö Kirstinän ensimmäinen julkaistu teksti.

Syksyllä 1957 Kirstinä lähti Helsinkiin. Siellä hän opiskeli yliopiston historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa. Helsingissä hänen huonetoverinsa Veijo Meri perehdytti häntä kirjailijan työhön ja kirjallisuuteen.

Lapsena Väinö Kirstinän mielessä ollut käsitys tulevaisuudestaan - ryhtyä maanviljelijäksi Tyrnävälle, kuten hänen suvullaan aiemmin oli ollut tapana tehdä - oli väistynyt elämänmuutosten myötä, toisenlaisen tulevaisuuden tieltä.

Myöhemmin hän on asunut Puutikkalassa ja Tampereella, mutta syksystä 1995 lähtien taas Helsingissä.

Jos tuulimaahan, meren pohjaan saavut,

puita on vähän, viimaa paljon

rannasta rantaan.

Saat nähdä kauas

näkemättä mitään.

Runo on Kirstinän esikoiskokoelmasta Lakeus. Tämän teoksen lähtökohtia on uusi maisema, lakeus, joka korvasi Väinön lapsuudenaikaiset maisemat Kirstinöiden muutettua Leppälän tilalle. Hänen runoissaan näkyvät hänen muistonsa tasangon maisemista. Hän oli aikaisemmin tottunut metsämaihin ja erilainen näkymä herätti hänessä tunteita, jotka hän puki runoiksi.

Lakeuden ensimmäinen runo on erittäin hyvä esimerkki uuden maiseman kokemisesta. Runon ymmärtämistä ja tulkintaa helpottaa Väinö Kirstinän elämäkerran tunteminen. Runoja ei mielestäni tosin voi tulkita väärin: jokainen ymmärtää runon omien kokemustensa, koulutuksensa, elämäntilanteensa ja lukemattomien muiden asioiden pohjalta. Silti jokainen ihminen ei ymmärrä jokaista runoa, ja kaikkia runoja ei ole edes tarkoitettu ymmärrettäviksi. Tämä juuri on mielestäni runojen tarkoitus, ja jokainen tulkinta on oikein. Mutta jos tavoittelee runolta sitä, mitä itse runoilija runossaan on tuntenut ja kokenut, silloin tietämys runoilijasta on avuksi.

Lakeuden ensimmäisessä runossa Väinö Kirstinä nimittää tuulista tasankoa, uutta asuinseutuaan, tuulimaaksi. Seuraavaksi runo kertoo tuulimaan olevan meren pohjassa. Jos en tietäisi Tyrnävän Ängeslevän Alapään lakeuksien olevan entistä meren pohjaa, ehkä väittäisin tuulista meren pohjaa vaikeaksi ymmärtää. En tiedä, miten mieleni käsittelisi sitä ilman ennakkotietoja, mutta nyt sen laittaminen runoon tuntuu taiteelliselta yksityiskohdalta, niin totta kuin se maantieteellisesti onkin.

Puita lakeudella kasvoi harvassa, kuten hän runossaan sanoo. Runon viime säkeet Saat nähdä kauas / näkemättä mitään juuri kertovat maisemasta, joka jatkui kauas, loputtomana taivaanrantaan, mutta josta puuttuivat niin puut, asumukset kuin ihmisetkin. Joskus kirkkaana päivänä Oulun tehtaiden savupiiput näkyivät kymmenien kilometrien päästä. Mielestäni näkemättä mitään kuvaa myös vahvasti sitä, että ihmisiä ei ollut ympärillä; se kuvaa yksinäisyyttä.

Mutta Lakeuden runoista kuvastuu myös se, kuinka Väinö Kirstinä ihaili lakeuden yksinäisyyttä, kauneutta ja mahtavuutta:

Pysähtynyt maisema ja joki

ja rannalla valkea talo ja sumua,

joka muuntaa pihlajan:

kuin merkkiliput lepattavat oksat.

Ja maata jatkuu sumuun.

Kuuletko hiljaisuuden,

kuuletko kohun koskelta sumun takaa,

kuuletko askelet, jotka

pysäyttivät maiseman?

Toisaalta lakeuden mahtavuus ja yksinäisyys varmaan myös pelottivat häntä, ja nämäkin tunteet heijastuivat useisiin hänen runoihinsa.

Kokoelman loppupäässä runoihin ilmestyy kaupunkimaisema, sen tuottama ahdistus. Näissäkin runoissa on vaikuttajana ollut elämänmuutos, samoin kuin maisemanmuutos. Seuraavassa runossa ahdistus tuntuu hyvin vahvana: hiljaisuus on vaihtunut meteliin, avara maisema raitiovaunuihin. Kaupunkimaisema on epäluonnollinen, rakennettu kokonaisuus, ruma. Elämä on erilaista kuin ennen, sen tarkoitus on ehkä epävarmaa kirjoittajalle. Varmaa on vain raitiovaunun tarkoitus:

Raiteiden teräskäärmeet sitovat kaupungin kireään

päivään

ja meteliin. Kaiken kieltävä väsymys on raitiovaunun ilme,

kun on kylmä sinertävä talvi-ilta. Vaunu palaa halliin,

muutaman vuoden kuluttua sitä ei enää ole. Tarkoitus

kuljettaa

ihmisiä sinne ja tänne pitää romua koossa. Niin pian kuin

tarkoitus loppuu, ei rautaosia enää yhdistä mikään.

Seuraavakin runo on Kirstinän kokoelmasta Lakeus. Halusin ottaa tämän runon mukaan esseeseeni osittain henkilökohtaisista syistä: se on Kirstinän runoista yksi suosikeistani:

Tässä maassa on tasavalta,

tavallinen, ei sinun tarvitse kumartaa.

Minä olen tavallinen niin kuin sinä,

en tiedä tiedätkö sinä vai minä.

Näen vain tavallisen kadun ja maalaiskylän,

miten milloinkin tulee mihin milloinkin lähdettyä.

Raitiovaunu huutaa kuin sika.

Kukaan ei ole siinä missä pitäisi.

Kaikki ovat joutuneet väärälle uralle.

Maa on syvä niin kuin aina ja taivas iso,

sopii tänne meitä.

Väinö Kirstinä on kirjoittanut tämän runon varmasti pitkälti samanlaisten tunteiden siivittämänä kuin tässä edellisenä esimerkkinäni olleen runon. Mutta minulle tämä runo on läheinen, koska näen siinä myös oman elämäni tätä päivää.

Ensimmäiset kaksi riviä kuvaavat elämässäni ja itsessäni kytevää anarkistista puolta. Mielestäni jokainen ihminen on oman itsensä herra, tasavertainen arvoltaan ihmisenä, siispä turha kumartelu ja mielistely ei ole tarpeen.

Lause En tiedä tiedätkö sinä vai minä on vihjaus siitä, etteivät kaikki osaa arvostaa toisiaan - yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta - tasavertaisena ihmisarvoltaan. Ehkäpä itse kirjailijallakin on ollut miettimistä tässä asiassa.

Runon seuraava kappale kertoo sekin ihmisten tasa-arvoisuudesta. Siinä on käytetty ihmisestä sanaa tavallinen. Se voisi kuulostaa minusta jopa loukkaavalta, jos en miettisi tarkemmin. Minä en halua olla tavallinen vaan erilainen, erikoinen. Mutta runossa ei sanota sinua ja minua samanlaisiksi. Kuka siis on tavallinen ihminen, jos tavallinen ei tarkoita samanlaista?

Tavallinen nimenomaan tarkoittaakin tasa-arvoista: jokainen ihminen on erilainen, yksilöllisyydessään erikoinen, mutta tavallinen, enemmän tai vähemmän oudompi, mutta kukaan ei ole arvokkaampi kuin toinen. Kun kaksi erilaista vertaa toisiaan, molemmat ovat toistensa silmissä ehkä hieman outoja, mutta tavallisia ihmisiä.

Viimeinen kappale kertoo elämän sekavuudesta, valintojen vaikeudesta ja ainaisesta kaipuusta jotakin, jonnekin. Se kertoo, että ihminen on viime kädessä yksin päätöstensä kanssa, pelko epäonnistumisesta kytee syvällä.

Runon loppu Sopii tänne meitä on kaunista kuultavaa. Siinä kiteytyy suureksi osaksi elämän totuus: Meitä on paljon, erilaisia, joiden on hyväksyttävä toisemme. Meidän tulisi elää maapallolla sopusoinnussa luonnon, eläinten ja toistemme kanssa. Toinen elämänviisaus - joka tarkoittaa lähes samaa - on joskus jostain kuulemani sananparsi: ”Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan.”

Väinö Kirstinän esikoisteos ilmestyi hänen olleessaan 25-vuotias, vuonna 1961. Vuonna 1963 ilmestyi kokoelma Hitaat Auringot. Osa Hitaiden Aurinkojen runoista viittaa vielä lapsuuden miljööseen, mutta useat kokoelman runot liikkuvat jo erilaisissa tunnemaisemissa. Rakkaus, nautinto ja kuolema ovat runoissa keskeisiä.

Tukkasi on putous,

rintasi ovat maljat

päin vertasi.

Permanto vastaa keveästi,

kun astut sen yli.

Huultesi pehmeyden takaa loistavat hampaat

kuin veden välkyntä.

Lakeuden ja sielun maisemien lisäksi ovat runoihin ilmestyneet vartalonmaisemat, puhuttuna rakkauden kielellä.

Seuraavassa runossa on kuolema läsnä:

Vaiti! Kaukana kulkevat ohi

ihmisten vuodet.

Elämä on muisto, kuin lapsen yöitku,

kaukainen kuin pilvi pimeydessä.

Sinun ei tarvitse pelätä.

Kaikki on ohi

kuin mitään ei olisi ollut.

Runon lause Sinun ei tarvitse pelätä antaa runon loppusäkeiden kanssa kaksi tulkinnan mahdollisuutta. Pelätäkö vai ei? Se antaa vihjauksen jostain paremmasta, joka odottaa kuoleman jälkeen, mitä ikinä sitten olisikin tehnyt elämänsä aikana. Mutta se myös herättää elävässä ihmisessä kauhun kaiken nykyisen menettämisestä: kuoleman jälkeen kaikki on ohi, on kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta se myös lupaa, että kuolemassa vapaudutaan synnistä, aloitetaan alusta.

Vuonna 1963 ilmestyi Kirstinältä myös toinen runokokoelma, Puhetta. Tämä kokoelma oli hyvin erilainen verrattuna edellisiin, se on rajumpi ja kokeilevampi. Kokoelman ilmestymisen aikoihin otettiin käyttöön termi ”epäpuhdas lyriikka”. Tämä termi kuvaa hyvin Kirstinän kolmatta julkaistua kokoelmaa. Siinä runot eivät ole enää klassisen runollisia, vaan arkipäivän rutiinit ja ainekset tulevat runoon vahvasti mukaan.

Hyvänä esimerkkinä Kirstinän runojen muodonmuutoksesta pidän kyseisen kokoelman runoa SAARIKOSKEN MAINOS:

SAARIKOSKEN MAINOS

jos lukee saarikoskea 10 minuuttia

alkaa henki heti haista viinalta

mies valuttaa spermaa silmistä

nainen kostuu

paperin liittimet liittävät

kaiken

Milon Venuksesta pissa pottaan

poika

Runo on selittämättäkin selvä. Kirstinä oli keksinyt, että runoon voi laittaa mitä vaan, yhdistää mitä kaukaisimpia asioita toisiinsa. Huomionarvoista on, että vaikka Kirstinä käyttää runossaan lähinnä pienaakkosia, hän on kuitenkin kirjoittanut Milon Veenuksen suuraakkosin, mutta Pentti Saarikosken nimeä ei!

Tästä kokoelmasta haluan mainita toisenkin runon, taas vedoten siihen, että pidän itse tästä runosta. Mielestäni se on onnistunutta sanaleikkiä, lisäksi se on myös hauska:

VALTIO

valtio, mikä se on

keräilytalous

kanatalous

varjonyrkkeily

varjoköynnös

kananyrkkeily

lauseen vastakohta on vastalause

eunukin vastakohta on munakas

mikä on valtio: olevainen olevaisten alla

sanoi Platon jo

uniikkieunukkipuolueesta

Kokoelmassa Puhetta rupeaa esiintymään ns. kuvarunoja. Kuvaruno on kirjoitettu muodostamaan runon kuvaama ilmiö sen oikeassa muodossa - miten oikeaksi sen muoto sitten on saatukin järjestelemällä sanoja alakkain, pystyttäin jne. Hyvä esimerkki on runo RECTOR MAGNIFICUS, joka löytyy kokoelmasta sivulta 57. Asetteluteknisten ongelmien vuoksi en pysty laittamaan runoa tähän, mutta kukin etsiköön sen, tai älköön etsikö sitä käsiinsä - oman mielenkiintonsa mukaan.

Luonnollinen Tanssi ilmestyi 1965. Luonnollinen Tanssi on kokoelma mitä erilaisimpia runoja. Siinä on rakkausrunoja, lauluja, kuolemasta kertovia runoja, ironisia runoja, kuvarunoja, proosarunoja, lähes järjettömältä vaikuttava lyhenneruno LYH sekä monenlaisia muita runoja. Tämä kokoelma jatkaa edellisen kokoelman ”erilaisen runon linjaa”.

Kokoelmasta otan esimerkiksi luettelorunon Iloitsevia Sanapareja. En kirjoita sitä tähän kokonaan, otan vain esimerkkejä sieltä täältä. Sana iloitseva on peräisin Mika Waltarin Sinuhesta, jossa se tarkoittaa rakastelua; tässä runossa sanan saa ymmärtää samoin. Runossa miehiset ja naiselliset sanat seksualisoituvat. Useat niistä ymmärrän helposti, luultavasti juuri Kirstinän tarkoittamalla tavalla, kuten esimerkiksi sanaparit: ”portti/tulija, silta/puro, pullo/henki”. Mutta osa sanapareista on käsittämättömiä. Runo on jaettu vaakaviivoin viiteen osaan ja varsinkin ensimmäinen viidennes jää osittain hieman hämärän peittoon. Siitä löytyy mm. sanaparit: ”jääräpää/purija, halonhakkaaja/hymyilijä, piiloutuva/ketunnylkijä”. Ehkä minulla vain ei leikkaa?

Seuraava kokoelma, Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma, 1967, hakee yhäkin erikoisuutta. Tässä kokoelmassa erikoista on runojen järjestely luokittain. Kirja on jaettu kymmeneen osaan, joista eräitä ovat esimerkiksi Yleisteokset, Filosofia, Uskonto jne.

Yksi kokoelman runoista on KURKISTUSREIKÄ ja se kuuluu luokkaan Filosofia:

KURKISTUSREIKÄ

Häiritseviä ääniä kuuluu harvoin,

ainoastaan silloin tällöin joku kirkaisee,

kun hänet mukiloidaan.

Tässä talossa on jokaisessa ovessa

negatiivinen esine.

Ne tirkistävät siitä, millainen hirviö seisoo oven takana.

Kirjoitin kyseisen runon kauniisti kartongille ja teippasin sen asuntomme ulko-oveen, aivan ovisilmän viereen. Meidänkin kerrostalossa häiriöitä on hyvin vähän, emme tunne juuri naapureitamme ja kaikissa ovissa on ovisilmä. Ovisilmästä on hyötyä, jos ei halua päästää tv-lupatarkastajaa sisään. Normaali ihminen menee ulos itse eikä kurkistele mistään ovisilmistä tai televisiosta, mitä tapahtuu.

Talo maalla ilmestyi 1969. Kirstinä palaa tässä kokoelmassa takaisin luontoon. Runot ovat erilaisia kuin parissa edellisessä kokoelmassa. Runoissa ollaan taas maalla, ne ovat päiväkirjamaisia, luonnon tuhoutumisen pelon sävyttämiä. Ei enää kaupungin kiirettä:

Seison kuistilla ja katson sadetta

tunnin ja toista

kuistilla, sataa sataa

seison kuistilla

on aikaa, on aikaa

en ole nähnyt sadetta kymmeneen vuoteen

(ei enää idioottikasarmeja)

ja entä talvella sitten! Koralleja puita

ja huurteista kaikki!

Lapsena en nähnyt punaista aurinkoa näin

pelkäsin kylmää koulumatkaa

lakeuden reunalla

Säännöstelty eutanasia, 1973, antaa arvoa luonnolle ja luonnon hitaalle kiertokululle. Ahdistus kaupunkirunoista on poissa; kaupunkielämä on takana. Runoissa ovat vahvasti mukana omat kokemukset. Kirstinä ei ole enää niinkään harrastanut ”kikkailua” runoillessaan, kuten 60-luvun keskivaiheiden kokoelmissaan. Runot ovat kauniita ja luonnollisia:

Harakka nauraa hillittömästi,

jos istutan pensaan

tai korjaan katon.

Sisilisko löytää valmiin kodin

mäkituvan seinän raosta.

Elämä ilman sijaista, 1977, runoilee näin:

Kirkas kuu, kostea sumu,

elävät puut,

palava tuli,

näkevä katse.

Vain välttämättömät laatusanat.

Kokoelman nimeen Elämä ilman sijaista kiteytyy Kirstinän tärkeä ajatus: jokainen elää omaa elämäänsä ilman sijaista. Ihminen on vaikka pieni osa kaikkea suurta, mutta silti paikallaan erittäin tärkeä. Runot ovat verrattain rauhallisia; tosin Kirstinällä ei ole yhtään kokonaista kokoelmaa rauhallisia runoja, ehkei tule olemaankaan. Mutta alkaen kokoelmasta Talo Maalla ovat hänen runonsa olleet taas hillitympiä (ollakseen hänen runojaan).

Hiljaisuudesta, 1984, on sellainen kokoelma, mistä itse olen löytänyt paljon. Runsaudenpulaa olen kyllä kokenut valitessani parhaita runoja mistä tahansa Kirstinän kokoelmasta, mutta tämän kokoelman kohdalla valitseminen on ollut kuin matkalaukun pakkaamista: kaikki ei mahdu mukaan, mutta mitään ei haluaisi jättää pois. Unilla on tärkeä merkitys tämän kokoelman synnyssä. Monet runot itse asiassa ovatkin unia.

Optimistisesta ajattelusta kertoo seuraava lyhyt runo:

Ukkosen yhä

jyristessä pääskynen

jo lörpöttelee.

Vaikka kaikki olisi huonosti, voi huominen olla parempi. Täytyy vain kuulla jyrinän takaa pääskysen lörpötys - lupaus auringosta - että jaksaa. Luovuttaa ei saa.

Erityisesti pidän runosta:

On varmaa, että pimennosta jysähtää isku,

jos ei varo vierellä kulkijaa.

On kasvanut luottamus siihen,

että jokainen sopimus rikotaan,

se lähenee varmuutta.

Sovimme, että kokoonnumme keskustelemaan

rauhasta.

Juuri ketään ei tullut kokoukseen.

Pidän runosta, vaikka itse olenkin sitä mieltä, että aina tulisi yrittää luottaa ihmisiin ja tulevaisuuteen. Mutta totuus taitaa kuitenkin häilyä suoraan ruusunpunaisten lasieni edessä: nykyaikana on ehkä varminta luottaa vain itseensä ja siihen mitä on nähnyt ja kokenut. Selitys tälle jonkinlaiselle ristiriidalle voi olla, että haluaisin luottaa varauksettomasti, yritänkin luottaa, mutta useasti petyttyäni se on vaikeaa, ja siksi runo ja sen ilmapiiri kiehtovat.

Yötä, päivää, 1986, on kokoelma, jonka nimi kertoo jo jotain sen sisällöstä. Sekin, kuten Hiljaisuudessa, pohjautuu paljolti uniin, mutta siinä on useita runoja myös päivien tapahtumista.

Runot ovat tapa purkaa ahdistusta terveellä tavalla. Kuten kauhukirjailija Stephen Kingkin on sanonut, hän olisi varmasti vaarallinen psykopaatti, jos ei kirjailijana purkaisi paineitaan paperille. Ehkä Kirstinä tuntee samoin. Tämä seuraava runo kertoo tukahdutetusta ahdistuksesta:

Näkee niitäkin, jotka ovat niin poissa, etteivät he

tiedä, keitä ovat. Kaikki yhteydet poikki.

Huuto pysyy hampaiden takana ja niellään.

Nielty huuto tekee haavan kuin partaveitsen terä.

Se tappaa tehokkaasti kuin potku maksaan tai munuaisiin.

Tuorein ilmestynyt kokoelma on vuodelta 1994 Vieroitusoireita. Se on mielenkiintoinen kokoelma runoja, jotka kertovat enimmäkseen erilaisista vieroitusoireista, niiden aiheuttajista ja vieroitusoireista kärsivistä ihmisistä. Väinö Kirstinä joutui itse aloittamaan terveemmän elämän sairasteltuaan huonojen elintapojensa takia. Esimerkiksi tupakanpolton hän joutui lopettamaan.

Runot ovat omakohtaisia ja vaikuttavia. Itse en kyllä niinkään välitä niistä runoista, joissa kerrotaan, ettei käsi käy enää tuhkakupille, koska en ole ikinä polttanut. Mutta runot, jotka kertovat tupakoivien ihmisten lemusta yms. ovat omassa elämässäni koettuja; molemmat vanhempani polttavat.

Erään runon nimi on HAISULI. Se alkaa näin: Hän näyttää huonolta/ja haisee vielä huonommalta./Hän ei pidä siitä, että polttaa. Ja totuushan tuo on, sillä harva tupakoivakaan haluaisi tupakoida, se on vain vaikeasti lopetettavissa oleva huono tapa.

Erityisesti minua miellyttää runon Tuntosarvia, ulappaa kohta numero 6:

Ötökkä sanoo:

mä oon mikä oon.

Katsele ja tutkistele.

Ehkäpä Väinö Kirstinä samaistuu tähän ötökkään. Hän on kirjoittanut runojansa välittämättä muiden mielipiteistä, ei ole antanut kritiikin - negatiivisenkaan - lannistaa itseään. Hän on kirjoittanut kirjassaan Kirjarovioiden valot: Toisten mielipide ei tietysti saa olla muuta kuin hyvä neuvo. Hän on ollut oma itsensä koko ajan, kirjoittanut itseään.

Ihana runo, ihana runoilija!

Mutta omassa tulkinnassani se ötökkä olen minä; oon mikä oon. En nolostele vaikka muut vähän ihmettelisivät minua, tutkistelisivatkin. Kaikki eivät ymmärrä edes mestariteosta, olen kuullut sanottavan.

Katso ja tutkistele.