Lehdenjakajan uudet kengät

Lehdenjakajallamme on uudet kengät - mitä ilmeisimmin. En ole oikeastaan aikaisemmin yöllä kuullut, kun lehti tulee. Nyt tällä viikolla joka yö olen herännyt siihen, kun käytävästä rupeaa kuulumaan alhaalta ylöspäin nousevaa äänekästä töminää. Lehti putoaa pehmeästi luukusta, ja sitten jytisee taas. Lehdenjako tapahtuu yleensä neljän maissa aamuyöstä, tänään tosin vasta puoli kuusi.

En todellakaan ole herkkäuninen ja siksi ihmetyttää. Lehdenjakajan kengät kuulostavat erityisen kolisevilta. Voiko tähän tottua? Vai rupeaako ärsyttämään entistä enemmän herääminen joka yö kolinaan? Toisaalta nukahdan kyllä varsin pian uudelleen, jotta ei tässä paha hätä ole, kunhan rutisen. :)

Ehkäpä tämä koliseva jakaja onkin vain tuuraaja, ja ensi viikolla vanha on taas remmissä? Tai ehkä olen tällä viikolla nukkunut normaalia kevyemmin ja asia korjaantuu pian? Ja ehkä tässä mailmassa olisi vakavampiakin asioita mietittäväksi. :D

Päivän :)

Minulla on kiva pieni työhuone yliopistolla, ystäväni kutsuvat tätä lämminhenkisesti kopiksi. Muutamat ihmiset käyvät huoneessani harva se päivä, jotkut vain silloin tällöin. Yksi työkaveri, joka käy harvoin, piipahti juuri ovellani ja repesi nauruun. Ihmettelin hetken, kunnes tajusin: Huoneeni lattia on täynnä sekalaista tavaraa, samoin pöydät. Lattialta löytyy useammat kengät, lehtiä, kirjoja, papereita, kamera, muutama kassi/laukku, tietokoneen näyttö, julisteita ja laatikoita. Pöydillä on suht samaa, keskittyen papereihin ja poislukien kengät :)

Mahtaa tämä huone ulkopuolisen silmin näyttää varsinaiselta kaaokselta. Eipä ole tullut mielenkään :) Mutta todellisuudessa tämä on varsin hallittu kaaos. Pystyisin nimeämään lehdet, kirjat yms., jotka sijaitsevat vaikkapa juuri tuossa lattialla - ja jopa syyn siihen, miksi mikin esine on juuri sillä kohtaa, missä on. Kaikella on tarkoituksensa.

Mutta kyllä meitä äsken nauratti.

Asiakas oli jälleen väärässä?

Ajateltiin eilen päästä helpolla ruuanlaitossa ja käytiin kotipitsa lähi-Nesteeltä. Tuumittiin hetken aikaa ja päätettiin kokeilla uutta Monsteria. Tilasin pitsan ihan normaalisti, johon neiti kassalla toteaa "Jaahas." Ilme ja äänenpaino kertovat, että joko juuri sitä pitsaa ei olisi pitänyt tilata tai ettei olisi pitänyt tilata ensinkään. Meinaan epäuskoisena kysyä, että oliko tässä tilauksessa nyt jotain vikaa, mutta toljotan ällikälle lyötynä vain ihan hiljaa - kerrankin ;)

Pohdimme pitsaa odotellessamme, että ottaako Nesteen työntekijöitä päähän vääntää niitä pitsoja kaiken aikaa vai onko Monster jotenkin hankala pitsa tehdä. No, niin tai näin, saimme pitsamme. Maussa ei ainakaan ollut moittimista. Mikähän lie se myyjän reaktio siihen tilaukseen ollut? Perjantai klo 19 = huvittaisi olla jossain ihan muualla kuin töissä? Tiedä häntä, mutta kävipä kuitenkin mielessä, että taidamme ensi kerralla käydä kotipitsaa Kotipitsasta eikä Nesteeltä, ainakaan välttämättä Kourulan Nesteeltä.

P.S. Ja ei nyt millään pahalla, ihan vaan rakkauvella tämän sanon.

Maisema

Luminen maisema on kaunis. Syksyn pimeys ja harmaus ovat vaihtuneet kirpeään valkoisuuteen. Ulkona on valoisaa, puhtaan näköistä. Vielä kun vähän paistaisi aurinko. :)

Talvi on tehnyt tuloaan Lappeenrantaan nyt muutaman päivän. Oli ilo huomata keskiviikko-aamuna ensilumi. Eilen lumi oli jo sulanut oikeastaan kokonaan pois.

Nukahdin illalla pimeän ja tuulisen syyssään vallitessa ja heräsin tänä aamuna jälleen valkoiseen talveen. Lunta sataa. Kylmät ajat ovat vasta edessä, mutta talven jälkeen koittaa jälleen kevät. Ehkäpä tärkeintä onkin muutos.

Kun en enää innostu ensilumesta, tiedän tulleeni vanhaksi.
-Claudia "Lady Bird" Johnson

Minä vietän Nenäpäivää!

Suomessa vietetään tänään ensimmäistä kertaa Nenäpäivää. Osallistua voi lahjoittamalla rahaa, ostamalla Nenäpäivän tuotteita (joiden tuotto menee Nenäpäivä-keräykseen kehitysmaiden lapsien hyväksi) ja/tai osallistumalla tempauksiin.

Minä marssin aamulla yliopistolle Ärrältä ostetussa punaisessa pellenenässäni ja toivottelin hyvää nenäpäivää kaikille, joiden lähietäisyydelle osuin. Useat olivat kuulleet asiasta, jotkut luulivat minun hävinneen jonkun vedon tms.

Aamun ensimmäisessä palaverissa nenä kirvoitti iloiset naurut, jonka jälkeen kerroin kokouksen osallistujille lyhyesti Nenäpäivän idean. Moni oli Nenäpäivästä kuullutkin, mutta konkreettisista toimista, kuten nenän, paidan tai pipon ostamisesta, ei kovasti tunnuttu tietävän. Minulla kuulemma voisi uskoa olevan punainen pellenenä päälläni muustakin syystä kuin Nenäpäivän takia, joten minun tarkoitusperiäni ei mainitsematta välttämättä siis tajuttu. Harmi, ettei nenäpäivä-pipo ehtinyt ajoissa: Ylen hyvä -tekstillä varustettu punainen jänöpipo olisi toki ohjannut ihmettelijät jo vaikka netin ääreen ja asia olisi selvinnyt. Nyt jotkut väistämättä jäävät luuloon, että minulla vain taas viiraa päästä.

Varsin hyvä merkki kuitenkin on, että monilta Ärriltä nenät on myyty jo loppuun. Pieni lisäerä neniä on kioskeille kuitenkin tulossa vielä tänään. Nenä maksaa 1,5 euroa ja sen tuotto (n. 40 prosenttia) menee Nenäpäivä-keräykseen. Krääsäähän nenäkin viime kädessä on, mutta periaatteessa hyvääntarkoitukseen. Ja kertakäyttöinenhän se ei ole, pääsen toivottavasti tästä eteenpäin muistuttamaan ihmisiä asiasta kerran vuodessa nenäni kanssa!

Tämä on varsin mukava tapa hassutella ja samalla auttaa :)

Eli nenäkästä päivää vaan kaikille!

Lisätietoja Nenäpäivästä:
www.nenapaiva.fi

Tänään on blogiteemapäivä, Blog Action Day

Viime viikolla joka tuutista tuli energian säästämisestä. Suurinta osaa noista säästövinkeistä olen toki noudattanut aikaisemminkin, mutta ihan hyvä välillä muistuttaa asiasta. Energiansäästöviikko ei ole turha.

Olin ajatellut kirjoittaa blogin energiansäästöviikon ajatuksistani. Sitten satuin huomaamaan, että tänään vietetään ensimmäistä blogiteemapäivää (Blog Action Day), ja aiheena on ympäristö. Tämähän sattui hyvin: päätin siis omistaa tämän energiansäästöviikkoblogini teemapäivän ympäristöblogikseni. Kun saan tämän kirjoitettua, käyn rekisteröimässä sen blogipäivän sivuille http://www.blogactionday.org/.

Energiansäästöviikon innoittamana aion tästä eteenpäin ostaa vanhojen lamppujen tilalle energiansäästölamppuja. Aikaisemmin ollaan melkein muutettu paikasta toiseen niin vauhdilla, ettei ole pahemmin tarvinnut lamppuja vaihdella. Tarkkailin myös normaalia enemmän vedenkäyttöäni ja sammuttelin erityisellä huolella turhat valot pois.

Toisaalta suurimman osan aikaa muulloinkin kyllä toimin mahdollisimman energiaa säästävästi. Eli homma ei mene niin, että energiaa säästetään vain viikon verran vuodessa. Tuo viikko lehti- ja telkkarijuttuineen kuitenkin sai jälleen ajattelemaan, että voisiko säästää vielä jossakin.

Kierrätän aktiivisesti, palautan kaiken mahdollisen, en käytä lattialämmitystä koskaan turhaan, en jätä laitteita päälle tai varaustilaan. Lämmitystä emme käytä liikoja, tässä vaiheessa vuotta patterit ovat vielä kokonaan pois päältä. En asu suihkussakaan. Ehkä voisin vaikka ajaa autolla säästäväisemmin. Siis en juuri vähempää, mutta varmaankin hieman taloudellisemmin :) Ja sauna odottaa joskus hetken, ennen kuin sinne ehdimme. Senkin suhteen voisi olla tarkempi.
Keittiön kylmälaitteet ovat melko vanhat, mutta kun seuraavia ostetaan, panostetaan energiatehokkaisiin.

Blogiteemapäivä on kiva idea. Aktiivista blogiteemapäivää kaikille!

Aika jätti tästä pamfletista

Valitse!

Äänestä

yhtä

ehdokkaista.

Käyn Ahon pieltä,

minä ilman mieltä.

Ei estä Rehn,

kun matkaan teen.

Kuin huvituulen,

minä Riitan kuulen.

Käyn vasemmalle

sieltä Tarjaa haen.

Pienen miehen

hiljainen protesti

ei pure.

Anna äänesi kuulua.

On se tyhmää pahempi.

Ötökkä sanoo

Ötökkä sanoo:

mä oon mikä oon.

Väinö Kirstinä syntyi Tyrnävällä vuonna 1936 runsaslapsiseen perheeseen. Hänen lapsuudenkotinsa Tihisen talo oli lähes neljänsadan hehtaarin tila: peltoa, niittyä, metsää ja joutomaata. Tällä tilalla hän asui elämästään ensimmäiset kymmenen vuotta.

Kun hän oli kymmenen, Tihisen tila myytiin. Silloin he ostivat Tyrnävän Ängeslevän Alapäästä Leppälän tilan, joka oli lähempänä Oulua ja kirkonkylää kuin Tihisen tila.

Myöhemmin, 12-vuotiaana, Väinö Kirstinä aloitti keskikoulun Oulussa. Syksyllä 1955 Kirstinä kirjoitti Oulun lyseossa aineen otsikolla Isänmaanrakkaus - fraasiko vain? Oululainen sanomalehti Kaleva julkaisi sen itsenäisyyspäivänä 1955. Se oli Väinö Kirstinän ensimmäinen julkaistu teksti.

Syksyllä 1957 Kirstinä lähti Helsinkiin. Siellä hän opiskeli yliopiston historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa. Helsingissä hänen huonetoverinsa Veijo Meri perehdytti häntä kirjailijan työhön ja kirjallisuuteen.

Lapsena Väinö Kirstinän mielessä ollut käsitys tulevaisuudestaan - ryhtyä maanviljelijäksi Tyrnävälle, kuten hänen suvullaan aiemmin oli ollut tapana tehdä - oli väistynyt elämänmuutosten myötä, toisenlaisen tulevaisuuden tieltä.

Myöhemmin hän on asunut Puutikkalassa ja Tampereella, mutta syksystä 1995 lähtien taas Helsingissä.

Jos tuulimaahan, meren pohjaan saavut,

puita on vähän, viimaa paljon

rannasta rantaan.

Saat nähdä kauas

näkemättä mitään.

Runo on Kirstinän esikoiskokoelmasta Lakeus. Tämän teoksen lähtökohtia on uusi maisema, lakeus, joka korvasi Väinön lapsuudenaikaiset maisemat Kirstinöiden muutettua Leppälän tilalle. Hänen runoissaan näkyvät hänen muistonsa tasangon maisemista. Hän oli aikaisemmin tottunut metsämaihin ja erilainen näkymä herätti hänessä tunteita, jotka hän puki runoiksi.

Lakeuden ensimmäinen runo on erittäin hyvä esimerkki uuden maiseman kokemisesta. Runon ymmärtämistä ja tulkintaa helpottaa Väinö Kirstinän elämäkerran tunteminen. Runoja ei mielestäni tosin voi tulkita väärin: jokainen ymmärtää runon omien kokemustensa, koulutuksensa, elämäntilanteensa ja lukemattomien muiden asioiden pohjalta. Silti jokainen ihminen ei ymmärrä jokaista runoa, ja kaikkia runoja ei ole edes tarkoitettu ymmärrettäviksi. Tämä juuri on mielestäni runojen tarkoitus, ja jokainen tulkinta on oikein. Mutta jos tavoittelee runolta sitä, mitä itse runoilija runossaan on tuntenut ja kokenut, silloin tietämys runoilijasta on avuksi.

Lakeuden ensimmäisessä runossa Väinö Kirstinä nimittää tuulista tasankoa, uutta asuinseutuaan, tuulimaaksi. Seuraavaksi runo kertoo tuulimaan olevan meren pohjassa. Jos en tietäisi Tyrnävän Ängeslevän Alapään lakeuksien olevan entistä meren pohjaa, ehkä väittäisin tuulista meren pohjaa vaikeaksi ymmärtää. En tiedä, miten mieleni käsittelisi sitä ilman ennakkotietoja, mutta nyt sen laittaminen runoon tuntuu taiteelliselta yksityiskohdalta, niin totta kuin se maantieteellisesti onkin.

Puita lakeudella kasvoi harvassa, kuten hän runossaan sanoo. Runon viime säkeet Saat nähdä kauas / näkemättä mitään juuri kertovat maisemasta, joka jatkui kauas, loputtomana taivaanrantaan, mutta josta puuttuivat niin puut, asumukset kuin ihmisetkin. Joskus kirkkaana päivänä Oulun tehtaiden savupiiput näkyivät kymmenien kilometrien päästä. Mielestäni näkemättä mitään kuvaa myös vahvasti sitä, että ihmisiä ei ollut ympärillä; se kuvaa yksinäisyyttä.

Mutta Lakeuden runoista kuvastuu myös se, kuinka Väinö Kirstinä ihaili lakeuden yksinäisyyttä, kauneutta ja mahtavuutta:

Pysähtynyt maisema ja joki

ja rannalla valkea talo ja sumua,

joka muuntaa pihlajan:

kuin merkkiliput lepattavat oksat.

Ja maata jatkuu sumuun.

Kuuletko hiljaisuuden,

kuuletko kohun koskelta sumun takaa,

kuuletko askelet, jotka

pysäyttivät maiseman?

Toisaalta lakeuden mahtavuus ja yksinäisyys varmaan myös pelottivat häntä, ja nämäkin tunteet heijastuivat useisiin hänen runoihinsa.

Kokoelman loppupäässä runoihin ilmestyy kaupunkimaisema, sen tuottama ahdistus. Näissäkin runoissa on vaikuttajana ollut elämänmuutos, samoin kuin maisemanmuutos. Seuraavassa runossa ahdistus tuntuu hyvin vahvana: hiljaisuus on vaihtunut meteliin, avara maisema raitiovaunuihin. Kaupunkimaisema on epäluonnollinen, rakennettu kokonaisuus, ruma. Elämä on erilaista kuin ennen, sen tarkoitus on ehkä epävarmaa kirjoittajalle. Varmaa on vain raitiovaunun tarkoitus:

Raiteiden teräskäärmeet sitovat kaupungin kireään

päivään

ja meteliin. Kaiken kieltävä väsymys on raitiovaunun ilme,

kun on kylmä sinertävä talvi-ilta. Vaunu palaa halliin,

muutaman vuoden kuluttua sitä ei enää ole. Tarkoitus

kuljettaa

ihmisiä sinne ja tänne pitää romua koossa. Niin pian kuin

tarkoitus loppuu, ei rautaosia enää yhdistä mikään.

Seuraavakin runo on Kirstinän kokoelmasta Lakeus. Halusin ottaa tämän runon mukaan esseeseeni osittain henkilökohtaisista syistä: se on Kirstinän runoista yksi suosikeistani:

Tässä maassa on tasavalta,

tavallinen, ei sinun tarvitse kumartaa.

Minä olen tavallinen niin kuin sinä,

en tiedä tiedätkö sinä vai minä.

Näen vain tavallisen kadun ja maalaiskylän,

miten milloinkin tulee mihin milloinkin lähdettyä.

Raitiovaunu huutaa kuin sika.

Kukaan ei ole siinä missä pitäisi.

Kaikki ovat joutuneet väärälle uralle.

Maa on syvä niin kuin aina ja taivas iso,

sopii tänne meitä.

Väinö Kirstinä on kirjoittanut tämän runon varmasti pitkälti samanlaisten tunteiden siivittämänä kuin tässä edellisenä esimerkkinäni olleen runon. Mutta minulle tämä runo on läheinen, koska näen siinä myös oman elämäni tätä päivää.

Ensimmäiset kaksi riviä kuvaavat elämässäni ja itsessäni kytevää anarkistista puolta. Mielestäni jokainen ihminen on oman itsensä herra, tasavertainen arvoltaan ihmisenä, siispä turha kumartelu ja mielistely ei ole tarpeen.

Lause En tiedä tiedätkö sinä vai minä on vihjaus siitä, etteivät kaikki osaa arvostaa toisiaan - yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta - tasavertaisena ihmisarvoltaan. Ehkäpä itse kirjailijallakin on ollut miettimistä tässä asiassa.

Runon seuraava kappale kertoo sekin ihmisten tasa-arvoisuudesta. Siinä on käytetty ihmisestä sanaa tavallinen. Se voisi kuulostaa minusta jopa loukkaavalta, jos en miettisi tarkemmin. Minä en halua olla tavallinen vaan erilainen, erikoinen. Mutta runossa ei sanota sinua ja minua samanlaisiksi. Kuka siis on tavallinen ihminen, jos tavallinen ei tarkoita samanlaista?

Tavallinen nimenomaan tarkoittaakin tasa-arvoista: jokainen ihminen on erilainen, yksilöllisyydessään erikoinen, mutta tavallinen, enemmän tai vähemmän oudompi, mutta kukaan ei ole arvokkaampi kuin toinen. Kun kaksi erilaista vertaa toisiaan, molemmat ovat toistensa silmissä ehkä hieman outoja, mutta tavallisia ihmisiä.

Viimeinen kappale kertoo elämän sekavuudesta, valintojen vaikeudesta ja ainaisesta kaipuusta jotakin, jonnekin. Se kertoo, että ihminen on viime kädessä yksin päätöstensä kanssa, pelko epäonnistumisesta kytee syvällä.

Runon loppu Sopii tänne meitä on kaunista kuultavaa. Siinä kiteytyy suureksi osaksi elämän totuus: Meitä on paljon, erilaisia, joiden on hyväksyttävä toisemme. Meidän tulisi elää maapallolla sopusoinnussa luonnon, eläinten ja toistemme kanssa. Toinen elämänviisaus - joka tarkoittaa lähes samaa - on joskus jostain kuulemani sananparsi: ”Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan.”

Väinö Kirstinän esikoisteos ilmestyi hänen olleessaan 25-vuotias, vuonna 1961. Vuonna 1963 ilmestyi kokoelma Hitaat Auringot. Osa Hitaiden Aurinkojen runoista viittaa vielä lapsuuden miljööseen, mutta useat kokoelman runot liikkuvat jo erilaisissa tunnemaisemissa. Rakkaus, nautinto ja kuolema ovat runoissa keskeisiä.

Tukkasi on putous,

rintasi ovat maljat

päin vertasi.

Permanto vastaa keveästi,

kun astut sen yli.

Huultesi pehmeyden takaa loistavat hampaat

kuin veden välkyntä.

Lakeuden ja sielun maisemien lisäksi ovat runoihin ilmestyneet vartalonmaisemat, puhuttuna rakkauden kielellä.

Seuraavassa runossa on kuolema läsnä:

Vaiti! Kaukana kulkevat ohi

ihmisten vuodet.

Elämä on muisto, kuin lapsen yöitku,

kaukainen kuin pilvi pimeydessä.

Sinun ei tarvitse pelätä.

Kaikki on ohi

kuin mitään ei olisi ollut.

Runon lause Sinun ei tarvitse pelätä antaa runon loppusäkeiden kanssa kaksi tulkinnan mahdollisuutta. Pelätäkö vai ei? Se antaa vihjauksen jostain paremmasta, joka odottaa kuoleman jälkeen, mitä ikinä sitten olisikin tehnyt elämänsä aikana. Mutta se myös herättää elävässä ihmisessä kauhun kaiken nykyisen menettämisestä: kuoleman jälkeen kaikki on ohi, on kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta se myös lupaa, että kuolemassa vapaudutaan synnistä, aloitetaan alusta.

Vuonna 1963 ilmestyi Kirstinältä myös toinen runokokoelma, Puhetta. Tämä kokoelma oli hyvin erilainen verrattuna edellisiin, se on rajumpi ja kokeilevampi. Kokoelman ilmestymisen aikoihin otettiin käyttöön termi ”epäpuhdas lyriikka”. Tämä termi kuvaa hyvin Kirstinän kolmatta julkaistua kokoelmaa. Siinä runot eivät ole enää klassisen runollisia, vaan arkipäivän rutiinit ja ainekset tulevat runoon vahvasti mukaan.

Hyvänä esimerkkinä Kirstinän runojen muodonmuutoksesta pidän kyseisen kokoelman runoa SAARIKOSKEN MAINOS:

SAARIKOSKEN MAINOS

jos lukee saarikoskea 10 minuuttia

alkaa henki heti haista viinalta

mies valuttaa spermaa silmistä

nainen kostuu

paperin liittimet liittävät

kaiken

Milon Venuksesta pissa pottaan

poika

Runo on selittämättäkin selvä. Kirstinä oli keksinyt, että runoon voi laittaa mitä vaan, yhdistää mitä kaukaisimpia asioita toisiinsa. Huomionarvoista on, että vaikka Kirstinä käyttää runossaan lähinnä pienaakkosia, hän on kuitenkin kirjoittanut Milon Veenuksen suuraakkosin, mutta Pentti Saarikosken nimeä ei!

Tästä kokoelmasta haluan mainita toisenkin runon, taas vedoten siihen, että pidän itse tästä runosta. Mielestäni se on onnistunutta sanaleikkiä, lisäksi se on myös hauska:

VALTIO

valtio, mikä se on

keräilytalous

kanatalous

varjonyrkkeily

varjoköynnös

kananyrkkeily

lauseen vastakohta on vastalause

eunukin vastakohta on munakas

mikä on valtio: olevainen olevaisten alla

sanoi Platon jo

uniikkieunukkipuolueesta

Kokoelmassa Puhetta rupeaa esiintymään ns. kuvarunoja. Kuvaruno on kirjoitettu muodostamaan runon kuvaama ilmiö sen oikeassa muodossa - miten oikeaksi sen muoto sitten on saatukin järjestelemällä sanoja alakkain, pystyttäin jne. Hyvä esimerkki on runo RECTOR MAGNIFICUS, joka löytyy kokoelmasta sivulta 57. Asetteluteknisten ongelmien vuoksi en pysty laittamaan runoa tähän, mutta kukin etsiköön sen, tai älköön etsikö sitä käsiinsä - oman mielenkiintonsa mukaan.

Luonnollinen Tanssi ilmestyi 1965. Luonnollinen Tanssi on kokoelma mitä erilaisimpia runoja. Siinä on rakkausrunoja, lauluja, kuolemasta kertovia runoja, ironisia runoja, kuvarunoja, proosarunoja, lähes järjettömältä vaikuttava lyhenneruno LYH sekä monenlaisia muita runoja. Tämä kokoelma jatkaa edellisen kokoelman ”erilaisen runon linjaa”.

Kokoelmasta otan esimerkiksi luettelorunon Iloitsevia Sanapareja. En kirjoita sitä tähän kokonaan, otan vain esimerkkejä sieltä täältä. Sana iloitseva on peräisin Mika Waltarin Sinuhesta, jossa se tarkoittaa rakastelua; tässä runossa sanan saa ymmärtää samoin. Runossa miehiset ja naiselliset sanat seksualisoituvat. Useat niistä ymmärrän helposti, luultavasti juuri Kirstinän tarkoittamalla tavalla, kuten esimerkiksi sanaparit: ”portti/tulija, silta/puro, pullo/henki”. Mutta osa sanapareista on käsittämättömiä. Runo on jaettu vaakaviivoin viiteen osaan ja varsinkin ensimmäinen viidennes jää osittain hieman hämärän peittoon. Siitä löytyy mm. sanaparit: ”jääräpää/purija, halonhakkaaja/hymyilijä, piiloutuva/ketunnylkijä”. Ehkä minulla vain ei leikkaa?

Seuraava kokoelma, Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma, 1967, hakee yhäkin erikoisuutta. Tässä kokoelmassa erikoista on runojen järjestely luokittain. Kirja on jaettu kymmeneen osaan, joista eräitä ovat esimerkiksi Yleisteokset, Filosofia, Uskonto jne.

Yksi kokoelman runoista on KURKISTUSREIKÄ ja se kuuluu luokkaan Filosofia:

KURKISTUSREIKÄ

Häiritseviä ääniä kuuluu harvoin,

ainoastaan silloin tällöin joku kirkaisee,

kun hänet mukiloidaan.

Tässä talossa on jokaisessa ovessa

negatiivinen esine.

Ne tirkistävät siitä, millainen hirviö seisoo oven takana.

Kirjoitin kyseisen runon kauniisti kartongille ja teippasin sen asuntomme ulko-oveen, aivan ovisilmän viereen. Meidänkin kerrostalossa häiriöitä on hyvin vähän, emme tunne juuri naapureitamme ja kaikissa ovissa on ovisilmä. Ovisilmästä on hyötyä, jos ei halua päästää tv-lupatarkastajaa sisään. Normaali ihminen menee ulos itse eikä kurkistele mistään ovisilmistä tai televisiosta, mitä tapahtuu.

Talo maalla ilmestyi 1969. Kirstinä palaa tässä kokoelmassa takaisin luontoon. Runot ovat erilaisia kuin parissa edellisessä kokoelmassa. Runoissa ollaan taas maalla, ne ovat päiväkirjamaisia, luonnon tuhoutumisen pelon sävyttämiä. Ei enää kaupungin kiirettä:

Seison kuistilla ja katson sadetta

tunnin ja toista

kuistilla, sataa sataa

seison kuistilla

on aikaa, on aikaa

en ole nähnyt sadetta kymmeneen vuoteen

(ei enää idioottikasarmeja)

ja entä talvella sitten! Koralleja puita

ja huurteista kaikki!

Lapsena en nähnyt punaista aurinkoa näin

pelkäsin kylmää koulumatkaa

lakeuden reunalla

Säännöstelty eutanasia, 1973, antaa arvoa luonnolle ja luonnon hitaalle kiertokululle. Ahdistus kaupunkirunoista on poissa; kaupunkielämä on takana. Runoissa ovat vahvasti mukana omat kokemukset. Kirstinä ei ole enää niinkään harrastanut ”kikkailua” runoillessaan, kuten 60-luvun keskivaiheiden kokoelmissaan. Runot ovat kauniita ja luonnollisia:

Harakka nauraa hillittömästi,

jos istutan pensaan

tai korjaan katon.

Sisilisko löytää valmiin kodin

mäkituvan seinän raosta.

Elämä ilman sijaista, 1977, runoilee näin:

Kirkas kuu, kostea sumu,

elävät puut,

palava tuli,

näkevä katse.

Vain välttämättömät laatusanat.

Kokoelman nimeen Elämä ilman sijaista kiteytyy Kirstinän tärkeä ajatus: jokainen elää omaa elämäänsä ilman sijaista. Ihminen on vaikka pieni osa kaikkea suurta, mutta silti paikallaan erittäin tärkeä. Runot ovat verrattain rauhallisia; tosin Kirstinällä ei ole yhtään kokonaista kokoelmaa rauhallisia runoja, ehkei tule olemaankaan. Mutta alkaen kokoelmasta Talo Maalla ovat hänen runonsa olleet taas hillitympiä (ollakseen hänen runojaan).

Hiljaisuudesta, 1984, on sellainen kokoelma, mistä itse olen löytänyt paljon. Runsaudenpulaa olen kyllä kokenut valitessani parhaita runoja mistä tahansa Kirstinän kokoelmasta, mutta tämän kokoelman kohdalla valitseminen on ollut kuin matkalaukun pakkaamista: kaikki ei mahdu mukaan, mutta mitään ei haluaisi jättää pois. Unilla on tärkeä merkitys tämän kokoelman synnyssä. Monet runot itse asiassa ovatkin unia.

Optimistisesta ajattelusta kertoo seuraava lyhyt runo:

Ukkosen yhä

jyristessä pääskynen

jo lörpöttelee.

Vaikka kaikki olisi huonosti, voi huominen olla parempi. Täytyy vain kuulla jyrinän takaa pääskysen lörpötys - lupaus auringosta - että jaksaa. Luovuttaa ei saa.

Erityisesti pidän runosta:

On varmaa, että pimennosta jysähtää isku,

jos ei varo vierellä kulkijaa.

On kasvanut luottamus siihen,

että jokainen sopimus rikotaan,

se lähenee varmuutta.

Sovimme, että kokoonnumme keskustelemaan

rauhasta.

Juuri ketään ei tullut kokoukseen.

Pidän runosta, vaikka itse olenkin sitä mieltä, että aina tulisi yrittää luottaa ihmisiin ja tulevaisuuteen. Mutta totuus taitaa kuitenkin häilyä suoraan ruusunpunaisten lasieni edessä: nykyaikana on ehkä varminta luottaa vain itseensä ja siihen mitä on nähnyt ja kokenut. Selitys tälle jonkinlaiselle ristiriidalle voi olla, että haluaisin luottaa varauksettomasti, yritänkin luottaa, mutta useasti petyttyäni se on vaikeaa, ja siksi runo ja sen ilmapiiri kiehtovat.

Yötä, päivää, 1986, on kokoelma, jonka nimi kertoo jo jotain sen sisällöstä. Sekin, kuten Hiljaisuudessa, pohjautuu paljolti uniin, mutta siinä on useita runoja myös päivien tapahtumista.

Runot ovat tapa purkaa ahdistusta terveellä tavalla. Kuten kauhukirjailija Stephen Kingkin on sanonut, hän olisi varmasti vaarallinen psykopaatti, jos ei kirjailijana purkaisi paineitaan paperille. Ehkä Kirstinä tuntee samoin. Tämä seuraava runo kertoo tukahdutetusta ahdistuksesta:

Näkee niitäkin, jotka ovat niin poissa, etteivät he

tiedä, keitä ovat. Kaikki yhteydet poikki.

Huuto pysyy hampaiden takana ja niellään.

Nielty huuto tekee haavan kuin partaveitsen terä.

Se tappaa tehokkaasti kuin potku maksaan tai munuaisiin.

Tuorein ilmestynyt kokoelma on vuodelta 1994 Vieroitusoireita. Se on mielenkiintoinen kokoelma runoja, jotka kertovat enimmäkseen erilaisista vieroitusoireista, niiden aiheuttajista ja vieroitusoireista kärsivistä ihmisistä. Väinö Kirstinä joutui itse aloittamaan terveemmän elämän sairasteltuaan huonojen elintapojensa takia. Esimerkiksi tupakanpolton hän joutui lopettamaan.

Runot ovat omakohtaisia ja vaikuttavia. Itse en kyllä niinkään välitä niistä runoista, joissa kerrotaan, ettei käsi käy enää tuhkakupille, koska en ole ikinä polttanut. Mutta runot, jotka kertovat tupakoivien ihmisten lemusta yms. ovat omassa elämässäni koettuja; molemmat vanhempani polttavat.

Erään runon nimi on HAISULI. Se alkaa näin: Hän näyttää huonolta/ja haisee vielä huonommalta./Hän ei pidä siitä, että polttaa. Ja totuushan tuo on, sillä harva tupakoivakaan haluaisi tupakoida, se on vain vaikeasti lopetettavissa oleva huono tapa.

Erityisesti minua miellyttää runon Tuntosarvia, ulappaa kohta numero 6:

Ötökkä sanoo:

mä oon mikä oon.

Katsele ja tutkistele.

Ehkäpä Väinö Kirstinä samaistuu tähän ötökkään. Hän on kirjoittanut runojansa välittämättä muiden mielipiteistä, ei ole antanut kritiikin - negatiivisenkaan - lannistaa itseään. Hän on kirjoittanut kirjassaan Kirjarovioiden valot: Toisten mielipide ei tietysti saa olla muuta kuin hyvä neuvo. Hän on ollut oma itsensä koko ajan, kirjoittanut itseään.

Ihana runo, ihana runoilija!

Mutta omassa tulkinnassani se ötökkä olen minä; oon mikä oon. En nolostele vaikka muut vähän ihmettelisivät minua, tutkistelisivatkin. Kaikki eivät ymmärrä edes mestariteosta, olen kuullut sanottavan.

Katso ja tutkistele.

Tähtisumua

Tähtisumua

”Voi kamala sentään. Ilmapallo kohoaa ja kohoaa”, Lassi toteaa itsekseen - tai ohitse lentävälle haukalle.

”Onneksi ei ole sadetta tulossa, kun linnut lentävät korkealla”, hän tuumailee. Mutta pian Lassia rupeaa viluttamaan ilmapallon kohotessa yhäkin korkeammalle. Peltomaisemat vaihtuvat kaupungeiksi ja kaupungit erämaiksi. Kohta Lassi on jo niin korkealla, että tuskin erottaa allansa pilkistelevää maankamaraa. Hän kohoaa pilvien yläpuolelle.

Lassia rupeaa jo kaduttamaan kerskailunsa. Vaikka hän joskus kaipasikin maailmalle, ei hän silti olisi halunnut lähteä näin kauas Menninkäismetsästä. Pitikin kehuskella taas väärässä paikassa väärään aikaan. Hän olisi voinut aivan hyvin vain sanoa Menninkäismetsän pojille, ettei uskalla hypätä ilmapallon kyytiin ja lähteä katselemaan maailmaa, kun on vielä näin tuulinen päiväkin. Mutta aikansa kuunneltuaan yllytystä Lassi ei enää kestänyt, vaan irrotti ilmapallon pajunoksasta ja lähti huimaan liitoon. Hän oli unohtanut äitinsä varoitukset ja hullunrohkeana lähtenyt kohti seikkailuja. Olihan hän jo aikuisuuden kynnyksellä, ja nuorena täytyi elää niin, ettei vanhempana katuisi, mitä oli jäänyt tekemättä. Hän kerskui pärjäävänsä kyllä. Maailma, täältä tullaan!

Nyt Lassi haluaa kotiin, mutta ei enää tiedä missä on ja miten pääsisi takaisin. Onpahan hänellä nyt aikaa miettiä, miten typerää on kerskailla, Menninkäismetsä olisi riittänyt hänelle aivan hyvin.

Aikansa leijuttuaan, yhäkin ylöspäin avaruuteen, hän erottaa kaukana edessään erikoisesti muodostuneita pilviä - tai pilviksi hän niitä ainakin luulee - jotka ovat kuin suuria, kauniita linnoja. Ilmapallo liitelee suoraan kohti pimeydessä kimaltelevaa linnamuodostelmaa. Mihin hän onkaan nyt joutumassa! Vai onko hänen mielikuvituksensa vain päässyt valloilleen ja tehnyt pienet tepposet.

Mitä lähemmäksi hän tulee muodostelmaa, sitä varmemmaksi käy, että siellä todella on jonkinlaisia linnoja, joiden ympärillä on muuri. Lassia pelottaa nyt tosissaan. Hän toivoo enemmän kuin uutta kelkkaa joululahjaksi, että törmäisi muuriin ja lentäisi samaa reittiä takaisin kotiin. Ja voitte uskoa, että hän toivoo uutta kelkkaa todella hartaasti!

Lassin toiveista huolimatta ilmapallo kohottaa hänet kevyesti muurin yli. Lassi hätääntyy ja vilkuilee ympärilleen. Jo toista kertaa saman päivän aikana hän joutuu toteamaan, että yksi elämän ihmeellisiä piirteitä on: ei mitään niin pahaa, ettei jotain vielä pahempaa. Muurien sisäpuolella on kuin onkin elämää. Viimeiseksi hän haluaa jonnekin kansoitettuun avaruusmaahan tai mikä planeetta tämä sitten onkaan. Tällaiset sattumat tietävät aina ongelmia. Eikä tämäkään kerta tee poikkeusta.

Lassi viilettää suoraan linnan avoimesta ikkunasta sisään. Hän törmää aulassa olevaan ritarin haarniskaan ja ilmapallo karkaa. Siellä se nyt killuu katon rajassa, arviolta ainakin kymmenen metrin korkeudessa.

Varovasti hän katselee ympärilleen. Linnassa on aivan hiljaista, mutta hän kulkee silti varpaisillaan, aivan varmuuden vuoksi. Voi, miten kaunis linna onkaan. Mutta kuka siellä oikein asuu?

Yhtäkkiä linnan suurista portaista alkaa kuulua ääniä. Lassi kuulee naputusta, joka voisi olla peräisin vaikka kävelykepistä. Sitten hän kuulee nuoren pojan iloisen naurun. Lassi piiloutuu suurien koriste-esineiden taakse ja jää katsomaan. Rappusia laskeutuu hyvin vanha mies, jonka ympärillä juoksentelee ehkä Lassin ikäinen poika.

Lassi painautuu tiukemmin vasten seinää suuren posliinikissan takana. Mistä hän voisi tietää, jos nämä ihmiset ovat vaikka vihamielisiä häntä kohtaan. Nyt poika ja vanhus ovat aivan hänen vieressään. Vanhus keskittyy kävelemiseen keppinsä kanssa, mutta nuori poika vilkuilee kohti kattoa.

”Voi, ei!”, Lassi ajattelee. ”Poika näkee aivan varmasti minun ilmapalloni.” Mutta Lassin onneksi molemmat jatkavat kulkuansa, ja Lassi jää taas yksikseen suureen aulaan.

Lassi on juuri kiipeämässä portaita, kun aulassa ovi aukeaa. Aulaan astuu sama poika. Nyt Lassilla ei ole mitään paikkaa, mihin piiloutua. Hän on ansassa.

”Tule äkkiä sieltä portailta alas”, poika sanoo Lassille hiljaa. Lassi lähtee laskeutumaan, ei kai hänellä muutakaan vaihtoehtoa ole. Alhaalla poika vinkkaa Lassia tulemaan perässään pieneen huoneeseen. Hän laittaa sormen huulilleen merkiksi, että pitää olla hiljaa.

Huoneessa poika kertoo Lassin joutuneen Tähtien valtakuntaan. Hän esittelee itsensä Alfa Kentauriksi. Alfa kertoo huomanneensa ilmapallon aulan katossa ja arvanneensa, mitä oli tapahtunut. Hän ei vain ollut uskaltanut sanoa mitään ukkinsa kuullen, koska Tähtien valtakunnassa on sellaiset säännöt, että kuka sinne on kerran tullut, tulee elämään siellä ikuisesti. Syttyy uusi tähti. Mutta niin kauan on pako vielä mahdollinen, kun Tähtien valtakunnan neuvosto ei tiedä tulokkaasta. Alfa on kerran aikaisemminkin auttanut erään muukalaisen karkuun, ennen kuin muukalainen oli keretty nimetä tähdeksi.

Lassi on nyt kauhuissaan ja hänellä on koti-ikävä. Mutta hän on kiitollinen, että juuri Alfa havaitsi hänet, mutta pystyykö Alfakaan auttamaan hänet takaisin kotiin. Alfa lupaa yrittää saada Lassin tähdenlennon kyytiin tänä iltana, kun ilta pimenee maapallolla ja tähdet syttyvät.

Mutta sitä ennen heillä on kokonainen päivä aikaa. Alfa ehdottaa, että hän voisi esitellä Lassille Tähtien valtakuntaa ja kertoa vähän siitä. Lassi pukeutuu tähtien asuun, ettei häntä tunnistettaisi, ja he lähtevät.

Lassi kuulee päivän aikana jännittäviä tarinoita, kertomuksia tähtiparvista ja paljon muuta mielenkiintoista. Tähtien valtakunta on hänen mielestään kauneinta, mitä hän on koskaan nähnyt.

Mutta heidän saapuessaan tähtiorkesterin harjoituksiin hän näkee jotain, minkä rinnalla Tähtien valtakunta näyttää nukkavierulta tilkkutäkiltä. Harjoituksissa soittaa harppua tyttö, jollaista hän ei ole nähnyt edes unissaan. Tyttö on sanoinkuvaamattoman kaunis. Hänen nuori, raikas kauneutensa lumoaa Lassin täydellisesti. Lassi haluaa heti tietää, kuka tuo tyttö on. Alfa kertoo tytön olevan Venus, Tähtien valtakunnan perijätär. Hän varoittaa Lassia ihastumasta Venukseen. Jos hän paljastaa itsensä, hän ei voi palata enää koskaan kotiinsa. Tänä iltana on hänen ainoa mahdollisuutensa paeta.

Mutta Lassi on sokaistunut Venuksesta. Hän ei pysty ajattelemaan mitään muuta. Hän ei halua mitään muuta kuin Venuksen luo. Hän on valmis mihin tahansa uhraukseen.

Alfa ei saa Lassin päätä kääntymään. Hyväsydämisenä ihmisenä hän päättää auttaa Lassia tapaamaan Venuksen. Se ei ole vaikeaa, mutta hän toivoo, ettei Lassi paljastu. Vielä pahempaa olisi, jos Venus jäisi kiinni Lassin tapaamisesta.

Lassin ja Venuksen kohtaaminen on rakkautta ensi silmäyksellä. Mutta tieto siitä, että heidän aikansa on niin lyhyt, saa molemmat haikeiksi. He istuvat tähtitarhoissa ja keskustelevat kaikesta mahdollisesta. He huomaavat olevansa luodut toisilleen. Kun tähtipäivä on kulunut iltaan, he ovat jo erottamattomat.

Maapallon ilta pimenee ja tulee Lassin aika lähteä. Hän haluaisi jäädä, mutta tietää, ettei saisi koskaan elää Venuksen kanssa. Muukalaisen ja tähden liitto on jyrkästi kielletty. Uudet muukalaistähdetkin loistavat aivan toisella puolen Tähtien valtakuntaa kuin oikeat tähdet; hän ei voi jäädä.

Lassin mielestä heidän ainoa mahdollisuutensa on karata yhdessä hänen kotiinsa, Menninkäismetsään. Alfa varoittelee heitä, he eivät tule koskaan pääsemään maapallolle, sen hän tietää - se on mahdotonta.

Venus ottaa tärkeimmät tavaransa mukaan, ja he hyppäävät tähdenlennon pyrstölle. Sylikkäin he syöksyvät pimeyteen. Kaikki muu on merkityksetöntä, he haluavat olla vain yhdessä. Alfa juoksee kauan heidän perässään ja anoo Venusta palaamaan takaisin. Tästä ei hyvää seuraa, he saavat vielä katua tekoaan, huutaa Alfa heidän peräänsä.

Alfa jää yksin istumaan tähtipuutarhan penkille ja katselemaan pimeyteen. Pian taivaalle syttyy kirkas tähtisumu. Alfa tietää mitä on tapahtunut. Hän muistaa vanhan tarinan rakastavaisista, jotka olivat eri planeetoilta. Rakastavaisten matkatessa avaruuteen syntyy erääseen kohtaan maailmankaikkeutta - rakastavaisten ikuisuudeksi sitä kutsutaan - sumumaisia galakseja, tähtisumua. Sinne rakastavaiset jäävät ikuisiksi ajoiksi. He saavat toisensa, mutta rangaistukseksi rikkeestään he menettävät kaiken muun.

Tee se takapuoli savuten

Selailin koneeltani vanhoja runoja, omiani ja muiden. Yhden runoista valitsin tähän hetkeen:

Tärkeintä elämässä
on nöyryys
ja intohimo.
Minkä teetkin,
tee takapuoli savuten,
syöksy siihen
suorin vartaloin
kahdella kierteellä,
koska vain siten
lunastat itsekunnioituksesi.

Ja jos kaadut,
nouse ylös,
pane heftaa polveen,
ja etene taas.
Jos kaadut aina vain,
ajattele, että
kukaan ei kaadu niin komeasti kuin minä,
niin suoraan mahalleen
ja näköalapaikalle.
Sillä autuaita ovat ne,
jotka osaavat nauraa itselleen,
koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.

- Aino Suhola-

Enemmän kuin kissalintu vihaa kissaa

Olin yhdelle hyvälle ystävälleni kaasona pari vuotta sitten. Bestman ei halunnut sen kummempaa puhetta pitää, kiitteli vain väkeä, joten puheen kuittasi valitsemani runo. Runo, joka sai sulhasen kyyneliin. Mikä hassuinta, tämä sulhanen oli "edellisessä elämässään" rehvasteleva naistenmies ja sellainen heppu, jonka silmäkulmassa ei kyyneliä nähty.

Runo kehystettiin nuorenparin uuden kodin seinälle kunniapaikalle. Toivotaan, että se on siellä vieläkin.

Enemmän kuin kissalintu vihaa kissaa
tai rikollinen johtolankoja,
enemmän kuin akselivaltiot vihaavat Yhdysvaltoja,
niin paljon minä rakastan sinua.

Rakastan sinua enemmän kuin ankka jaksaa uida,
ja enemmän kuin greippi roiskuu mehua,
rakastan sinua enemmän kuin ginrommi on ikävystyttävää
ja enemmän kuin hammassärky tuottaa kipua.

Niin kuin haaksirikkoutunut vihaa merta,
tai jonglööri vihaa mokia,
niin kuin emäntä vihaa odottamattomia vieraita,
niin paljon rakastan sinua.

Rakastan sinua enemmän kuin hyttynen jaksaa pistää,
ja enemmän kuin maanalainen tärisee,
niin paljon kuin raajarikko kainalosauvoja tarvitsee,
ja enemmän kuin kynsitikku kirvelee.

Vannon sinulle taivaallisten tähtien kautta,
ja niiden, jotka loistavat allamme, jos sellaisia on,
että niin kuin Korkein Oikeus vihaa vääriä valoja,
on rakkauteni sinuun loputon.

Ogden Nash 1902-1971 USA, suom. Risto Ahti

Minä muiden joukossa

Rupesin kirjoittamaan hetkeksi ihan muuta, kun keskittymiseni eilen herpaantui. Hassuja ihmisiä, stereotyyppejä, myös originelleja. Mietinpä vaan, kuka minä olen tässä porukassa? Yksi stereotyyppisen ryhmän stereotyyppinen edustaja? Mutta mikä stereotyyppi? Vai onko tämä omaa kuvitelmaani?

Yksi ryhmästä on hyvin fiksu ja tiukka. Hänen poskensa punoittavat, kun hän selittää. Ja hän selittää paljon. Ja monesta asiasta. Hän uskaltaa kysyä – myös tyhmiä. On lukenut paljon, kuluttanut persaustaan urakalla, hatun nosto siitä :)

Yksi _kunnon_ filosofi – jollainen jossain määrin ei olisi ihan paha olla. Ei niin päällepäsmäri, mutta kuitenkin. Jänskäsin, mitä hän voi kysyä minulta, minun työstäni. Ja kyllähän hän kysyikin, mutta pysyi ”minun alueellani”; osasin vastata kakistelematta. Hänen nimilappunsa oli lentänyt lattialle. Hän ei sitä nostanut, vaikka muut pudonneet lappunsa nostivat. Huomasiko hän nimilappunsa putoamista edes? Lappu lattialla levällään, yhtä levällään kuin hänen ajaton tukkansa.

Miten en muista näiden kaikkien ihmisten edes puhuneen, vaikka esittelykierros mentiin?

Takakireä setä, joka kommentoi kaikille, muttei siedä yhtään kritiikkiä omasta työstään. Vaihtaa aihetta, menee seuraavaan työhön mahdollisuuden tullen. Väittää vastaan ja jänkkää. Besserwisser – tai ainakin toivoisi olevansa, muttei hanskaa edes omaa juttuaan.

Sitten nämä vähättelijät: ”En tiedä tästä juuri mitään, en osaa vastata, en halua sanoa mitään, minulla ei ole mielipiteitä”. Vaikka he sitten osaavatkin. Suurin osa ainakin.

Ja sitten ne, jotka eivät oikeasti osaa ja tiedä, mutta ne harvemmin sitä ääneen sanovat.

Viehättäviä ja vähemmän viehättäviä ihmisiä. Tieteellisempiä ja käytännöllisempiä.

Ja sitten se, joka ei siedä kritiikkiä edes vitsin muodossa. Naama vääntyy ja hänen täytyy puolustautua kovaan ääneen. Eihän kukaan saa jäädä väärään luuloon asiasta. Olisiko jäänytkään – puolustelu kusasee itseään nilkkaan.

Päätelmä tässä vaiheessa: Ihminen puhuu helpoiten siitä, mitä eniten tekee, mistä pitää, mikä on pinnalla, minkä kokee tärkeäksi sillä hetkellä. Tässä näen myös itseni. Itsestäänselvä tieto.

Porukasta löytyy myös se vaatimaton, hauska, joka ei meuhkaa. Joka tiesi monta kertaa, mutta ei huutanut muiden yli. Kysyttäessä vastasi kaikkeen ja hyvin.

Ja sitten herra, jolla on niin paha ja ärsyttävä ääni, ettei edes viitsisi kuunnella – eikä siitä liian hyvin saa edes selvää. Myös kysymykset ovat typeriä, sekä naama (anteeksi). Ja intonaatio, arg!

Opettajatyyppi kertoo toisille, miten nämä asiat menevät. Kaataa tietoa päähän, opponoitavan päähän varsinkin, ja juuri sellaisin sanakääntein, joita muut eivät edes käytä. Ei vastaväitteitä. Tällainen löytyy kyllä joka porukasta. Tämä henkilö uskoo olevansa väärässä vasta kun tuo hänelle faktaa viitteineen eteen - ennen ei toivoakaan.

On myös se rehellisesti tietämätön, joka haluaa oppia, pyytää täsmentämään, ei esitä mitään, on kiltti ja fiksu. Pukeutuu huomaamattomasti.

Nyt älysin: En pukeudu huomaamattomasti, enkä käyttäydy niin. Olenko yksi stereotypia heidän joukossaan? Mikä? En ole huomaamaton; muilla tavoilla en ole vielä itseäni hahmottanut porukasta tai osana sitä.

Homma jatkuu

Olen nyt ahkerasti pari päivää syöttänyt kirjoja LibraryThing:iin. Tänään meni kahdensadan kirjan raja rikki. Kahdensadan jälkeen täytyy valita, haluaako jatkaa kirjojen syöttämistä. Siitä eteenpäin se on nimittäin maksullista. 10 taalalla saa vuodeksi jatkoaikaa, jonka jälkeenkään kirjat eivät tosin katoa virtuaalikirjastosta, mutta niitä ei voi enää lisätä. 25 taalalla saa jäsenyyden loppuiäksi.

Valitsin ikuisjäsenyyden, vaikka voi toki olla, että kyllästyn hommaan varsin lyhyessä ajassa. Toisaalta uskon kuitenkin aktivoituvani aina jossain vaiheessa uudelleen, jolloin harmittaisi, jos homma ei enää pelittäisikään. Ei tuo ole niin suuri raha, että harmittaisi sen takia.

Joten nyt siis homma jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

LibraryThing

Löysin eilen kivan nettisivun: http://www.librarything.com. Tai oikeastaan en ihan kuitenkaan sattumalta löytänyt sitä, vaan yksi proffa vinkkasi, että sellainen on olemassa :)

Perustin sinne oman virtuaalikirjaston (nimellä TanjaKarppinen) ja rupesin syöttämään jo kirjojakin. Homma sujuu ihan kohtuullisen nopeasti niiden kirjojen osalta, jotka löytyvät LibraryThing:n käyttämistä tietokannoista ennestään, kun ei tarvitse kirjoittaa kuin kirjailijan nimi, joissain tapauksissa kirjan nimi, niin kone löytää kirjan tiedot. Mutta mm. venäjänkielisten kirjojen tietojen translitteroiminen ja järjestelmään syöttäminen (niitä ei sieltä juurikaan löydy) on hieman hitaampaa.

Niin juu, kun syöttää sinne suomenkielisiä kirjoja, oletushaku amazon.com ei ole paras, vaan Helsinki Metropolitan Libraries esim. löytää paremmin, myös Linnea. Tämän katsoin tarpeelliseksi mainita, koska huomasin eräästä blogista, että jonkun oli aluksi ollut vaikeuksia löytää kirjojen tietoja suomeksi, mutta se ongelma johtunee edellä mainitsemastani seikasta.

Nyt olikin sopiva aika ruveta ylläpitämään virtuaalikirjastoa, kun saatiin juuri tilattua kunnon iso kirjahyllysysteemi olkkariin, joten sen saavuttua voin ruveta ylläpitämään myös kunnollista fyysistä kirjastoa. Pääsevät kirjat pois kellarista ja laatikoista.