Valitse!
Äänestä
yhtä
ehdokkaista.
Käyn Ahon pieltä,
minä ilman mieltä.
Ei estä Rehn,
kun matkaan teen.
Kuin huvituulen,
minä Riitan kuulen.
Käyn vasemmalle
sieltä Tarjaa haen.
Pienen miehen
hiljainen protesti
ei pure.
Anna äänesi kuulua.
On se tyhmää pahempi.
Ötökkä sanoo:
mä oon mikä oon.
Väinö Kirstinä syntyi Tyrnävällä vuonna 1936 runsaslapsiseen perheeseen. Hänen lapsuudenkotinsa Tihisen talo oli lähes neljänsadan hehtaarin tila: peltoa, niittyä, metsää ja joutomaata. Tällä tilalla hän asui elämästään ensimmäiset kymmenen vuotta.
Kun hän oli kymmenen, Tihisen tila myytiin. Silloin he ostivat Tyrnävän Ängeslevän Alapäästä Leppälän tilan, joka oli lähempänä Oulua ja kirkonkylää kuin Tihisen tila.
Myöhemmin, 12-vuotiaana, Väinö Kirstinä aloitti keskikoulun Oulussa. Syksyllä 1955 Kirstinä kirjoitti Oulun lyseossa aineen otsikolla Isänmaanrakkaus - fraasiko vain? Oululainen sanomalehti Kaleva julkaisi sen itsenäisyyspäivänä 1955. Se oli Väinö Kirstinän ensimmäinen julkaistu teksti.
Syksyllä 1957 Kirstinä lähti Helsinkiin. Siellä hän opiskeli yliopiston historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa. Helsingissä hänen huonetoverinsa Veijo Meri perehdytti häntä kirjailijan työhön ja kirjallisuuteen.
Lapsena Väinö Kirstinän mielessä ollut käsitys tulevaisuudestaan - ryhtyä maanviljelijäksi Tyrnävälle, kuten hänen suvullaan aiemmin oli ollut tapana tehdä - oli väistynyt elämänmuutosten myötä, toisenlaisen tulevaisuuden tieltä.
Myöhemmin hän on asunut Puutikkalassa ja Tampereella, mutta syksystä 1995 lähtien taas Helsingissä.
Jos tuulimaahan, meren pohjaan saavut,
puita on vähän, viimaa paljon
rannasta rantaan.
Saat nähdä kauas
näkemättä mitään.
Runo on Kirstinän esikoiskokoelmasta Lakeus. Tämän teoksen lähtökohtia on uusi maisema, lakeus, joka korvasi Väinön lapsuudenaikaiset maisemat Kirstinöiden muutettua Leppälän tilalle. Hänen runoissaan näkyvät hänen muistonsa tasangon maisemista. Hän oli aikaisemmin tottunut metsämaihin ja erilainen näkymä herätti hänessä tunteita, jotka hän puki runoiksi.
Lakeuden ensimmäinen runo on erittäin hyvä esimerkki uuden maiseman kokemisesta. Runon ymmärtämistä ja tulkintaa helpottaa Väinö Kirstinän elämäkerran tunteminen. Runoja ei mielestäni tosin voi tulkita väärin: jokainen ymmärtää runon omien kokemustensa, koulutuksensa, elämäntilanteensa ja lukemattomien muiden asioiden pohjalta. Silti jokainen ihminen ei ymmärrä jokaista runoa, ja kaikkia runoja ei ole edes tarkoitettu ymmärrettäviksi. Tämä juuri on mielestäni runojen tarkoitus, ja jokainen tulkinta on oikein. Mutta jos tavoittelee runolta sitä, mitä itse runoilija runossaan on tuntenut ja kokenut, silloin tietämys runoilijasta on avuksi.
Lakeuden ensimmäisessä runossa Väinö Kirstinä nimittää tuulista tasankoa, uutta asuinseutuaan, tuulimaaksi. Seuraavaksi runo kertoo tuulimaan olevan meren pohjassa. Jos en tietäisi Tyrnävän Ängeslevän Alapään lakeuksien olevan entistä meren pohjaa, ehkä väittäisin tuulista meren pohjaa vaikeaksi ymmärtää. En tiedä, miten mieleni käsittelisi sitä ilman ennakkotietoja, mutta nyt sen laittaminen runoon tuntuu taiteelliselta yksityiskohdalta, niin totta kuin se maantieteellisesti onkin.
Puita lakeudella kasvoi harvassa, kuten hän runossaan sanoo. Runon viime säkeet Saat nähdä kauas / näkemättä mitään juuri kertovat maisemasta, joka jatkui kauas, loputtomana taivaanrantaan, mutta josta puuttuivat niin puut, asumukset kuin ihmisetkin. Joskus kirkkaana päivänä Oulun tehtaiden savupiiput näkyivät kymmenien kilometrien päästä. Mielestäni näkemättä mitään kuvaa myös vahvasti sitä, että ihmisiä ei ollut ympärillä; se kuvaa yksinäisyyttä.
Mutta Lakeuden runoista kuvastuu myös se, kuinka Väinö Kirstinä ihaili lakeuden yksinäisyyttä, kauneutta ja mahtavuutta:
Pysähtynyt maisema ja joki
ja rannalla valkea talo ja sumua,
joka muuntaa pihlajan:
kuin merkkiliput lepattavat oksat.
Ja maata jatkuu sumuun.
Kuuletko hiljaisuuden,
kuuletko kohun koskelta sumun takaa,
kuuletko askelet, jotka
pysäyttivät maiseman?
Toisaalta lakeuden mahtavuus ja yksinäisyys varmaan myös pelottivat häntä, ja nämäkin tunteet heijastuivat useisiin hänen runoihinsa.
Kokoelman loppupäässä runoihin ilmestyy kaupunkimaisema, sen tuottama ahdistus. Näissäkin runoissa on vaikuttajana ollut elämänmuutos, samoin kuin maisemanmuutos. Seuraavassa runossa ahdistus tuntuu hyvin vahvana: hiljaisuus on vaihtunut meteliin, avara maisema raitiovaunuihin. Kaupunkimaisema on epäluonnollinen, rakennettu kokonaisuus, ruma. Elämä on erilaista kuin ennen, sen tarkoitus on ehkä epävarmaa kirjoittajalle. Varmaa on vain raitiovaunun tarkoitus:
Raiteiden teräskäärmeet sitovat kaupungin kireään
päivään
ja meteliin. Kaiken kieltävä väsymys on raitiovaunun ilme,
kun on kylmä sinertävä talvi-ilta. Vaunu palaa halliin,
muutaman vuoden kuluttua sitä ei enää ole. Tarkoitus
kuljettaa
ihmisiä sinne ja tänne pitää romua koossa. Niin pian kuin
tarkoitus loppuu, ei rautaosia enää yhdistä mikään.
Seuraavakin runo on Kirstinän kokoelmasta Lakeus. Halusin ottaa tämän runon mukaan esseeseeni osittain henkilökohtaisista syistä: se on Kirstinän runoista yksi suosikeistani:
Tässä maassa on tasavalta,
tavallinen, ei sinun tarvitse kumartaa.
Minä olen tavallinen niin kuin sinä,
en tiedä tiedätkö sinä vai minä.
Näen vain tavallisen kadun ja maalaiskylän,
miten milloinkin tulee mihin milloinkin lähdettyä.
Raitiovaunu huutaa kuin sika.
Kukaan ei ole siinä missä pitäisi.
Kaikki ovat joutuneet väärälle uralle.
Maa on syvä niin kuin aina ja taivas iso,
sopii tänne meitä.
Väinö Kirstinä on kirjoittanut tämän runon varmasti pitkälti samanlaisten tunteiden siivittämänä kuin tässä edellisenä esimerkkinäni olleen runon. Mutta minulle tämä runo on läheinen, koska näen siinä myös oman elämäni tätä päivää.
Ensimmäiset kaksi riviä kuvaavat elämässäni ja itsessäni kytevää anarkistista puolta. Mielestäni jokainen ihminen on oman itsensä herra, tasavertainen arvoltaan ihmisenä, siispä turha kumartelu ja mielistely ei ole tarpeen.
Lause En tiedä tiedätkö sinä vai minä on vihjaus siitä, etteivät kaikki osaa arvostaa toisiaan - yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta - tasavertaisena ihmisarvoltaan. Ehkäpä itse kirjailijallakin on ollut miettimistä tässä asiassa.
Runon seuraava kappale kertoo sekin ihmisten tasa-arvoisuudesta. Siinä on käytetty ihmisestä sanaa tavallinen. Se voisi kuulostaa minusta jopa loukkaavalta, jos en miettisi tarkemmin. Minä en halua olla tavallinen vaan erilainen, erikoinen. Mutta runossa ei sanota sinua ja minua samanlaisiksi. Kuka siis on tavallinen ihminen, jos tavallinen ei tarkoita samanlaista?
Tavallinen nimenomaan tarkoittaakin tasa-arvoista: jokainen ihminen on erilainen, yksilöllisyydessään erikoinen, mutta tavallinen, enemmän tai vähemmän oudompi, mutta kukaan ei ole arvokkaampi kuin toinen. Kun kaksi erilaista vertaa toisiaan, molemmat ovat toistensa silmissä ehkä hieman outoja, mutta tavallisia ihmisiä.
Viimeinen kappale kertoo elämän sekavuudesta, valintojen vaikeudesta ja ainaisesta kaipuusta jotakin, jonnekin. Se kertoo, että ihminen on viime kädessä yksin päätöstensä kanssa, pelko epäonnistumisesta kytee syvällä.
Runon loppu Sopii tänne meitä on kaunista kuultavaa. Siinä kiteytyy suureksi osaksi elämän totuus: Meitä on paljon, erilaisia, joiden on hyväksyttävä toisemme. Meidän tulisi elää maapallolla sopusoinnussa luonnon, eläinten ja toistemme kanssa. Toinen elämänviisaus - joka tarkoittaa lähes samaa - on joskus jostain kuulemani sananparsi: ”Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan.”
Väinö Kirstinän esikoisteos ilmestyi hänen olleessaan 25-vuotias, vuonna 1961. Vuonna 1963 ilmestyi kokoelma Hitaat Auringot. Osa Hitaiden Aurinkojen runoista viittaa vielä lapsuuden miljööseen, mutta useat kokoelman runot liikkuvat jo erilaisissa tunnemaisemissa. Rakkaus, nautinto ja kuolema ovat runoissa keskeisiä.
Tukkasi on putous,
rintasi ovat maljat
päin vertasi.
Permanto vastaa keveästi,
kun astut sen yli.
Huultesi pehmeyden takaa loistavat hampaat
kuin veden välkyntä.
Lakeuden ja sielun maisemien lisäksi ovat runoihin ilmestyneet vartalonmaisemat, puhuttuna rakkauden kielellä.
Seuraavassa runossa on kuolema läsnä:
Vaiti! Kaukana kulkevat ohi
ihmisten vuodet.
Elämä on muisto, kuin lapsen yöitku,
kaukainen kuin pilvi pimeydessä.
Sinun ei tarvitse pelätä.
Kaikki on ohi
kuin mitään ei olisi ollut.
Runon lause Sinun ei tarvitse pelätä antaa runon loppusäkeiden kanssa kaksi tulkinnan mahdollisuutta. Pelätäkö vai ei? Se antaa vihjauksen jostain paremmasta, joka odottaa kuoleman jälkeen, mitä ikinä sitten olisikin tehnyt elämänsä aikana. Mutta se myös herättää elävässä ihmisessä kauhun kaiken nykyisen menettämisestä: kuoleman jälkeen kaikki on ohi, on kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta se myös lupaa, että kuolemassa vapaudutaan synnistä, aloitetaan alusta.
Vuonna 1963 ilmestyi Kirstinältä myös toinen runokokoelma, Puhetta. Tämä kokoelma oli hyvin erilainen verrattuna edellisiin, se on rajumpi ja kokeilevampi. Kokoelman ilmestymisen aikoihin otettiin käyttöön termi ”epäpuhdas lyriikka”. Tämä termi kuvaa hyvin Kirstinän kolmatta julkaistua kokoelmaa. Siinä runot eivät ole enää klassisen runollisia, vaan arkipäivän rutiinit ja ainekset tulevat runoon vahvasti mukaan.
Hyvänä esimerkkinä Kirstinän runojen muodonmuutoksesta pidän kyseisen kokoelman runoa SAARIKOSKEN MAINOS:
SAARIKOSKEN MAINOS
jos lukee saarikoskea 10 minuuttia
alkaa henki heti haista viinalta
mies valuttaa spermaa silmistä
nainen kostuu
paperin liittimet liittävät
kaiken
Milon Venuksesta pissa pottaan
poika
Runo on selittämättäkin selvä. Kirstinä oli keksinyt, että runoon voi laittaa mitä vaan, yhdistää mitä kaukaisimpia asioita toisiinsa. Huomionarvoista on, että vaikka Kirstinä käyttää runossaan lähinnä pienaakkosia, hän on kuitenkin kirjoittanut Milon Veenuksen suuraakkosin, mutta Pentti Saarikosken nimeä ei!
Tästä kokoelmasta haluan mainita toisenkin runon, taas vedoten siihen, että pidän itse tästä runosta. Mielestäni se on onnistunutta sanaleikkiä, lisäksi se on myös hauska:
VALTIO
valtio, mikä se on
keräilytalous
kanatalous
varjonyrkkeily
varjoköynnös
kananyrkkeily
lauseen vastakohta on vastalause
eunukin vastakohta on munakas
mikä on valtio: olevainen olevaisten alla
sanoi Platon jo
uniikkieunukkipuolueesta
Kokoelmassa Puhetta rupeaa esiintymään ns. kuvarunoja. Kuvaruno on kirjoitettu muodostamaan runon kuvaama ilmiö sen oikeassa muodossa - miten oikeaksi sen muoto sitten on saatukin järjestelemällä sanoja alakkain, pystyttäin jne. Hyvä esimerkki on runo RECTOR MAGNIFICUS, joka löytyy kokoelmasta sivulta 57. Asetteluteknisten ongelmien vuoksi en pysty laittamaan runoa tähän, mutta kukin etsiköön sen, tai älköön etsikö sitä käsiinsä - oman mielenkiintonsa mukaan.
Luonnollinen Tanssi ilmestyi 1965. Luonnollinen Tanssi on kokoelma mitä erilaisimpia runoja. Siinä on rakkausrunoja, lauluja, kuolemasta kertovia runoja, ironisia runoja, kuvarunoja, proosarunoja, lähes järjettömältä vaikuttava lyhenneruno LYH sekä monenlaisia muita runoja. Tämä kokoelma jatkaa edellisen kokoelman ”erilaisen runon linjaa”.
Kokoelmasta otan esimerkiksi luettelorunon Iloitsevia Sanapareja. En kirjoita sitä tähän kokonaan, otan vain esimerkkejä sieltä täältä. Sana iloitseva on peräisin Mika Waltarin Sinuhesta, jossa se tarkoittaa rakastelua; tässä runossa sanan saa ymmärtää samoin. Runossa miehiset ja naiselliset sanat seksualisoituvat. Useat niistä ymmärrän helposti, luultavasti juuri Kirstinän tarkoittamalla tavalla, kuten esimerkiksi sanaparit: ”portti/tulija, silta/puro, pullo/henki”. Mutta osa sanapareista on käsittämättömiä. Runo on jaettu vaakaviivoin viiteen osaan ja varsinkin ensimmäinen viidennes jää osittain hieman hämärän peittoon. Siitä löytyy mm. sanaparit: ”jääräpää/purija, halonhakkaaja/hymyilijä, piiloutuva/ketunnylkijä”. Ehkä minulla vain ei leikkaa?
Seuraava kokoelma, Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma, 1967, hakee yhäkin erikoisuutta. Tässä kokoelmassa erikoista on runojen järjestely luokittain. Kirja on jaettu kymmeneen osaan, joista eräitä ovat esimerkiksi Yleisteokset, Filosofia, Uskonto jne.
Yksi kokoelman runoista on KURKISTUSREIKÄ ja se kuuluu luokkaan Filosofia:
KURKISTUSREIKÄ
Häiritseviä ääniä kuuluu harvoin,
ainoastaan silloin tällöin joku kirkaisee,
kun hänet mukiloidaan.
Tässä talossa on jokaisessa ovessa
negatiivinen esine.
Ne tirkistävät siitä, millainen hirviö seisoo oven takana.
Kirjoitin kyseisen runon kauniisti kartongille ja teippasin sen asuntomme ulko-oveen, aivan ovisilmän viereen. Meidänkin kerrostalossa häiriöitä on hyvin vähän, emme tunne juuri naapureitamme ja kaikissa ovissa on ovisilmä. Ovisilmästä on hyötyä, jos ei halua päästää tv-lupatarkastajaa sisään. Normaali ihminen menee ulos itse eikä kurkistele mistään ovisilmistä tai televisiosta, mitä tapahtuu.
Talo maalla ilmestyi 1969. Kirstinä palaa tässä kokoelmassa takaisin luontoon. Runot ovat erilaisia kuin parissa edellisessä kokoelmassa. Runoissa ollaan taas maalla, ne ovat päiväkirjamaisia, luonnon tuhoutumisen pelon sävyttämiä. Ei enää kaupungin kiirettä:
Seison kuistilla ja katson sadetta
tunnin ja toista
kuistilla, sataa sataa
seison kuistilla
on aikaa, on aikaa
en ole nähnyt sadetta kymmeneen vuoteen
(ei enää idioottikasarmeja)
ja entä talvella sitten! Koralleja puita
ja huurteista kaikki!
Lapsena en nähnyt punaista aurinkoa näin
pelkäsin kylmää koulumatkaa
lakeuden reunalla
Säännöstelty eutanasia, 1973, antaa arvoa luonnolle ja luonnon hitaalle kiertokululle. Ahdistus kaupunkirunoista on poissa; kaupunkielämä on takana. Runoissa ovat vahvasti mukana omat kokemukset. Kirstinä ei ole enää niinkään harrastanut ”kikkailua” runoillessaan, kuten 60-luvun keskivaiheiden kokoelmissaan. Runot ovat kauniita ja luonnollisia:
Harakka nauraa hillittömästi,
jos istutan pensaan
tai korjaan katon.
Sisilisko löytää valmiin kodin
mäkituvan seinän raosta.
Elämä ilman sijaista, 1977, runoilee näin:
Kirkas kuu, kostea sumu,
elävät puut,
palava tuli,
näkevä katse.
Vain välttämättömät laatusanat.
Kokoelman nimeen Elämä ilman sijaista kiteytyy Kirstinän tärkeä ajatus: jokainen elää omaa elämäänsä ilman sijaista. Ihminen on vaikka pieni osa kaikkea suurta, mutta silti paikallaan erittäin tärkeä. Runot ovat verrattain rauhallisia; tosin Kirstinällä ei ole yhtään kokonaista kokoelmaa rauhallisia runoja, ehkei tule olemaankaan. Mutta alkaen kokoelmasta Talo Maalla ovat hänen runonsa olleet taas hillitympiä (ollakseen hänen runojaan).
Hiljaisuudesta, 1984, on sellainen kokoelma, mistä itse olen löytänyt paljon. Runsaudenpulaa olen kyllä kokenut valitessani parhaita runoja mistä tahansa Kirstinän kokoelmasta, mutta tämän kokoelman kohdalla valitseminen on ollut kuin matkalaukun pakkaamista: kaikki ei mahdu mukaan, mutta mitään ei haluaisi jättää pois. Unilla on tärkeä merkitys tämän kokoelman synnyssä. Monet runot itse asiassa ovatkin unia.
Optimistisesta ajattelusta kertoo seuraava lyhyt runo:
Ukkosen yhä
jyristessä pääskynen
jo lörpöttelee.
Vaikka kaikki olisi huonosti, voi huominen olla parempi. Täytyy vain kuulla jyrinän takaa pääskysen lörpötys - lupaus auringosta - että jaksaa. Luovuttaa ei saa.
Erityisesti pidän runosta:
On varmaa, että pimennosta jysähtää isku,
jos ei varo vierellä kulkijaa.
On kasvanut luottamus siihen,
että jokainen sopimus rikotaan,
se lähenee varmuutta.
Sovimme, että kokoonnumme keskustelemaan
rauhasta.
Juuri ketään ei tullut kokoukseen.
Pidän runosta, vaikka itse olenkin sitä mieltä, että aina tulisi yrittää luottaa ihmisiin ja tulevaisuuteen. Mutta totuus taitaa kuitenkin häilyä suoraan ruusunpunaisten lasieni edessä: nykyaikana on ehkä varminta luottaa vain itseensä ja siihen mitä on nähnyt ja kokenut. Selitys tälle jonkinlaiselle ristiriidalle voi olla, että haluaisin luottaa varauksettomasti, yritänkin luottaa, mutta useasti petyttyäni se on vaikeaa, ja siksi runo ja sen ilmapiiri kiehtovat.
Yötä, päivää, 1986, on kokoelma, jonka nimi kertoo jo jotain sen sisällöstä. Sekin, kuten Hiljaisuudessa, pohjautuu paljolti uniin, mutta siinä on useita runoja myös päivien tapahtumista.
Runot ovat tapa purkaa ahdistusta terveellä tavalla. Kuten kauhukirjailija Stephen Kingkin on sanonut, hän olisi varmasti vaarallinen psykopaatti, jos ei kirjailijana purkaisi paineitaan paperille. Ehkä Kirstinä tuntee samoin. Tämä seuraava runo kertoo tukahdutetusta ahdistuksesta:
Näkee niitäkin, jotka ovat niin poissa, etteivät he
tiedä, keitä ovat. Kaikki yhteydet poikki.
Huuto pysyy hampaiden takana ja niellään.
Nielty huuto tekee haavan kuin partaveitsen terä.
Se tappaa tehokkaasti kuin potku maksaan tai munuaisiin.
Tuorein ilmestynyt kokoelma on vuodelta 1994 Vieroitusoireita. Se on mielenkiintoinen kokoelma runoja, jotka kertovat enimmäkseen erilaisista vieroitusoireista, niiden aiheuttajista ja vieroitusoireista kärsivistä ihmisistä. Väinö Kirstinä joutui itse aloittamaan terveemmän elämän sairasteltuaan huonojen elintapojensa takia. Esimerkiksi tupakanpolton hän joutui lopettamaan.
Runot ovat omakohtaisia ja vaikuttavia. Itse en kyllä niinkään välitä niistä runoista, joissa kerrotaan, ettei käsi käy enää tuhkakupille, koska en ole ikinä polttanut. Mutta runot, jotka kertovat tupakoivien ihmisten lemusta yms. ovat omassa elämässäni koettuja; molemmat vanhempani polttavat.
Erään runon nimi on HAISULI. Se alkaa näin: Hän näyttää huonolta/ja haisee vielä huonommalta./Hän ei pidä siitä, että polttaa. Ja totuushan tuo on, sillä harva tupakoivakaan haluaisi tupakoida, se on vain vaikeasti lopetettavissa oleva huono tapa.
Erityisesti minua miellyttää runon Tuntosarvia, ulappaa kohta numero 6:
Ötökkä sanoo:
mä oon mikä oon.
Katsele ja tutkistele.
Ehkäpä Väinö Kirstinä samaistuu tähän ötökkään. Hän on kirjoittanut runojansa välittämättä muiden mielipiteistä, ei ole antanut kritiikin - negatiivisenkaan - lannistaa itseään. Hän on kirjoittanut kirjassaan Kirjarovioiden valot: Toisten mielipide ei tietysti saa olla muuta kuin hyvä neuvo. Hän on ollut oma itsensä koko ajan, kirjoittanut itseään.
Ihana runo, ihana runoilija!
Mutta omassa tulkinnassani se ötökkä olen minä; oon mikä oon. En nolostele vaikka muut vähän ihmettelisivät minua, tutkistelisivatkin. Kaikki eivät ymmärrä edes mestariteosta, olen kuullut sanottavan.
Katso ja tutkistele.
Tähtisumua
”Voi kamala sentään. Ilmapallo kohoaa ja kohoaa”, Lassi toteaa itsekseen - tai ohitse lentävälle haukalle.
”Onneksi ei ole sadetta tulossa, kun linnut lentävät korkealla”, hän tuumailee. Mutta pian Lassia rupeaa viluttamaan ilmapallon kohotessa yhäkin korkeammalle. Peltomaisemat vaihtuvat kaupungeiksi ja kaupungit erämaiksi. Kohta Lassi on jo niin korkealla, että tuskin erottaa allansa pilkistelevää maankamaraa. Hän kohoaa pilvien yläpuolelle.
Lassia rupeaa jo kaduttamaan kerskailunsa. Vaikka hän joskus kaipasikin maailmalle, ei hän silti olisi halunnut lähteä näin kauas Menninkäismetsästä. Pitikin kehuskella taas väärässä paikassa väärään aikaan. Hän olisi voinut aivan hyvin vain sanoa Menninkäismetsän pojille, ettei uskalla hypätä ilmapallon kyytiin ja lähteä katselemaan maailmaa, kun on vielä näin tuulinen päiväkin. Mutta aikansa kuunneltuaan yllytystä Lassi ei enää kestänyt, vaan irrotti ilmapallon pajunoksasta ja lähti huimaan liitoon. Hän oli unohtanut äitinsä varoitukset ja hullunrohkeana lähtenyt kohti seikkailuja. Olihan hän jo aikuisuuden kynnyksellä, ja nuorena täytyi elää niin, ettei vanhempana katuisi, mitä oli jäänyt tekemättä. Hän kerskui pärjäävänsä kyllä. Maailma, täältä tullaan!
Nyt Lassi haluaa kotiin, mutta ei enää tiedä missä on ja miten pääsisi takaisin. Onpahan hänellä nyt aikaa miettiä, miten typerää on kerskailla, Menninkäismetsä olisi riittänyt hänelle aivan hyvin.
Aikansa leijuttuaan, yhäkin ylöspäin avaruuteen, hän erottaa kaukana edessään erikoisesti muodostuneita pilviä - tai pilviksi hän niitä ainakin luulee - jotka ovat kuin suuria, kauniita linnoja. Ilmapallo liitelee suoraan kohti pimeydessä kimaltelevaa linnamuodostelmaa. Mihin hän onkaan nyt joutumassa! Vai onko hänen mielikuvituksensa vain päässyt valloilleen ja tehnyt pienet tepposet.
Mitä lähemmäksi hän tulee muodostelmaa, sitä varmemmaksi käy, että siellä todella on jonkinlaisia linnoja, joiden ympärillä on muuri. Lassia pelottaa nyt tosissaan. Hän toivoo enemmän kuin uutta kelkkaa joululahjaksi, että törmäisi muuriin ja lentäisi samaa reittiä takaisin kotiin. Ja voitte uskoa, että hän toivoo uutta kelkkaa todella hartaasti!
Lassin toiveista huolimatta ilmapallo kohottaa hänet kevyesti muurin yli. Lassi hätääntyy ja vilkuilee ympärilleen. Jo toista kertaa saman päivän aikana hän joutuu toteamaan, että yksi elämän ihmeellisiä piirteitä on: ei mitään niin pahaa, ettei jotain vielä pahempaa. Muurien sisäpuolella on kuin onkin elämää. Viimeiseksi hän haluaa jonnekin kansoitettuun avaruusmaahan tai mikä planeetta tämä sitten onkaan. Tällaiset sattumat tietävät aina ongelmia. Eikä tämäkään kerta tee poikkeusta.
Lassi viilettää suoraan linnan avoimesta ikkunasta sisään. Hän törmää aulassa olevaan ritarin haarniskaan ja ilmapallo karkaa. Siellä se nyt killuu katon rajassa, arviolta ainakin kymmenen metrin korkeudessa.
Varovasti hän katselee ympärilleen. Linnassa on aivan hiljaista, mutta hän kulkee silti varpaisillaan, aivan varmuuden vuoksi. Voi, miten kaunis linna onkaan. Mutta kuka siellä oikein asuu?
Yhtäkkiä linnan suurista portaista alkaa kuulua ääniä. Lassi kuulee naputusta, joka voisi olla peräisin vaikka kävelykepistä. Sitten hän kuulee nuoren pojan iloisen naurun. Lassi piiloutuu suurien koriste-esineiden taakse ja jää katsomaan. Rappusia laskeutuu hyvin vanha mies, jonka ympärillä juoksentelee ehkä Lassin ikäinen poika.
Lassi painautuu tiukemmin vasten seinää suuren posliinikissan takana. Mistä hän voisi tietää, jos nämä ihmiset ovat vaikka vihamielisiä häntä kohtaan. Nyt poika ja vanhus ovat aivan hänen vieressään. Vanhus keskittyy kävelemiseen keppinsä kanssa, mutta nuori poika vilkuilee kohti kattoa.
”Voi, ei!”, Lassi ajattelee. ”Poika näkee aivan varmasti minun ilmapalloni.” Mutta Lassin onneksi molemmat jatkavat kulkuansa, ja Lassi jää taas yksikseen suureen aulaan.
Lassi on juuri kiipeämässä portaita, kun aulassa ovi aukeaa. Aulaan astuu sama poika. Nyt Lassilla ei ole mitään paikkaa, mihin piiloutua. Hän on ansassa.
”Tule äkkiä sieltä portailta alas”, poika sanoo Lassille hiljaa. Lassi lähtee laskeutumaan, ei kai hänellä muutakaan vaihtoehtoa ole. Alhaalla poika vinkkaa Lassia tulemaan perässään pieneen huoneeseen. Hän laittaa sormen huulilleen merkiksi, että pitää olla hiljaa.
Huoneessa poika kertoo Lassin joutuneen Tähtien valtakuntaan. Hän esittelee itsensä Alfa Kentauriksi. Alfa kertoo huomanneensa ilmapallon aulan katossa ja arvanneensa, mitä oli tapahtunut. Hän ei vain ollut uskaltanut sanoa mitään ukkinsa kuullen, koska Tähtien valtakunnassa on sellaiset säännöt, että kuka sinne on kerran tullut, tulee elämään siellä ikuisesti. Syttyy uusi tähti. Mutta niin kauan on pako vielä mahdollinen, kun Tähtien valtakunnan neuvosto ei tiedä tulokkaasta. Alfa on kerran aikaisemminkin auttanut erään muukalaisen karkuun, ennen kuin muukalainen oli keretty nimetä tähdeksi.
Lassi on nyt kauhuissaan ja hänellä on koti-ikävä. Mutta hän on kiitollinen, että juuri Alfa havaitsi hänet, mutta pystyykö Alfakaan auttamaan hänet takaisin kotiin. Alfa lupaa yrittää saada Lassin tähdenlennon kyytiin tänä iltana, kun ilta pimenee maapallolla ja tähdet syttyvät.
Mutta sitä ennen heillä on kokonainen päivä aikaa. Alfa ehdottaa, että hän voisi esitellä Lassille Tähtien valtakuntaa ja kertoa vähän siitä. Lassi pukeutuu tähtien asuun, ettei häntä tunnistettaisi, ja he lähtevät.
Lassi kuulee päivän aikana jännittäviä tarinoita, kertomuksia tähtiparvista ja paljon muuta mielenkiintoista. Tähtien valtakunta on hänen mielestään kauneinta, mitä hän on koskaan nähnyt.
Mutta heidän saapuessaan tähtiorkesterin harjoituksiin hän näkee jotain, minkä rinnalla Tähtien valtakunta näyttää nukkavierulta tilkkutäkiltä. Harjoituksissa soittaa harppua tyttö, jollaista hän ei ole nähnyt edes unissaan. Tyttö on sanoinkuvaamattoman kaunis. Hänen nuori, raikas kauneutensa lumoaa Lassin täydellisesti. Lassi haluaa heti tietää, kuka tuo tyttö on. Alfa kertoo tytön olevan Venus, Tähtien valtakunnan perijätär. Hän varoittaa Lassia ihastumasta Venukseen. Jos hän paljastaa itsensä, hän ei voi palata enää koskaan kotiinsa. Tänä iltana on hänen ainoa mahdollisuutensa paeta.
Mutta Lassi on sokaistunut Venuksesta. Hän ei pysty ajattelemaan mitään muuta. Hän ei halua mitään muuta kuin Venuksen luo. Hän on valmis mihin tahansa uhraukseen.
Alfa ei saa Lassin päätä kääntymään. Hyväsydämisenä ihmisenä hän päättää auttaa Lassia tapaamaan Venuksen. Se ei ole vaikeaa, mutta hän toivoo, ettei Lassi paljastu. Vielä pahempaa olisi, jos Venus jäisi kiinni Lassin tapaamisesta.
Lassin ja Venuksen kohtaaminen on rakkautta ensi silmäyksellä. Mutta tieto siitä, että heidän aikansa on niin lyhyt, saa molemmat haikeiksi. He istuvat tähtitarhoissa ja keskustelevat kaikesta mahdollisesta. He huomaavat olevansa luodut toisilleen. Kun tähtipäivä on kulunut iltaan, he ovat jo erottamattomat.
Maapallon ilta pimenee ja tulee Lassin aika lähteä. Hän haluaisi jäädä, mutta tietää, ettei saisi koskaan elää Venuksen kanssa. Muukalaisen ja tähden liitto on jyrkästi kielletty. Uudet muukalaistähdetkin loistavat aivan toisella puolen Tähtien valtakuntaa kuin oikeat tähdet; hän ei voi jäädä.
Lassin mielestä heidän ainoa mahdollisuutensa on karata yhdessä hänen kotiinsa, Menninkäismetsään. Alfa varoittelee heitä, he eivät tule koskaan pääsemään maapallolle, sen hän tietää - se on mahdotonta.
Venus ottaa tärkeimmät tavaransa mukaan, ja he hyppäävät tähdenlennon pyrstölle. Sylikkäin he syöksyvät pimeyteen. Kaikki muu on merkityksetöntä, he haluavat olla vain yhdessä. Alfa juoksee kauan heidän perässään ja anoo Venusta palaamaan takaisin. Tästä ei hyvää seuraa, he saavat vielä katua tekoaan, huutaa Alfa heidän peräänsä.
Alfa jää yksin istumaan tähtipuutarhan penkille ja katselemaan pimeyteen. Pian taivaalle syttyy kirkas tähtisumu. Alfa tietää mitä on tapahtunut. Hän muistaa vanhan tarinan rakastavaisista, jotka olivat eri planeetoilta. Rakastavaisten matkatessa avaruuteen syntyy erääseen kohtaan maailmankaikkeutta - rakastavaisten ikuisuudeksi sitä kutsutaan - sumumaisia galakseja, tähtisumua. Sinne rakastavaiset jäävät ikuisiksi ajoiksi. He saavat toisensa, mutta rangaistukseksi rikkeestään he menettävät kaiken muun.
