Etelä-Karjalan monet kasvot, kotiseutuseminaari 22.5.2013 Savitaipaleella
Tanja Karppinen, yhteiskuntasuhdepäällikkö/ Lappeenrannan teknillinen yliopisto
Seminaarialustus
Alustaja on nykypäivän citykarjalainen, joka puhuu, kirjoittaa sekä lukee mielellään ja paljon
*Jokainen meistä on yksilö, ja jokaisella on omat identiteettinsä, mutta kun on paljon samoja elementtejä mukana muokkaamassa paikallisidentiteettiämme, voi siitä jotain kollektiivista ja havaittavaa syntyä. Ja toivottavasti nimenomaan positiivista, jotain, jota tavalla tai toisella voimme myös tulevaisuudessa hyödyntää alueemme parhaaksi.
Citykarjalaisuus/nykykarjalaisuus vs. eteläkarjalaisuus
Vaikka mie olen eittämättä tästä maailmasta, eurooppalainen, suomalainen, itäsuomalainen, eteläkarjalainen ja paljasjalkainen lappeenrantalainen – ja ehkä kuitenkin juuri päinvastaisessa järjestyksessä kuin edellä luettelin – niin miussa tämä kaikki yhdistyy citykarjalaisuudeksi. Tätä termiä usein ensisijaisesti käytänkin omissa esittelyteksteissäni, kuten vaikka blogissani ja nettisivuillani.
Onko citykarjalaisuus sitten eteläkarjalaisuutta? Eivät ne mielestäni ihan sama asia ole, vaan citykarjalaisuus (= nykykarjalaisuus) on laajempi käsite, yläkäsite eteläkarjalaisuudelle.
Termi citykarjalainen ei ole monelle kovin tuttu, lähinnä sitä olen käyttänyt mie viime vuosiin asti. Vieläkin osumat esimerkiksi Googlessa liittyvät useimmiten miuhun muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Lappeenrannan Killan luentotilaisuudessa ”Lappeenranta, rakastettuni” vuoden 2009 alkupuolella käytin tätä termiä kai ensimmäistä kertaa julkisesti netin ulkopuolella, ja siitä kirjoitettiin myös jossain lehdissä sen jälkeen.
Sitten vuonna 2011 eteläkarjalaisuuden ja jopa citykarjalaisuuden nostivat ainakin pienen piirin keskusteluun Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutin julkaisu ”Jaetun maakunnan identiteetti” sekä sen tiimoilta pidetty Hovin henki -tilaisuus, jossa pohdittiin eteläkarjalaista identiteettiä. Tämä poiki muutaman blogikirjoituksen. Sen jälkeen olen kuullut jo jonkun muunkin nuoremman polven paikallisasukkaan kutsuvan itseään citykarjalaiseksi.
Miekään en oikeastaan ennen vuosien takaista esitelmääni ja lehtihaastattelua ollut tarkemmin miettinyt määritelmää termille citykarjalainen, jota olen kuitenkin kauan ja monissa yhteyksissä itsestäni käyttänyt. Olin antanut termille merkitykset itseni ja kanssaihmisteni kautta automaattisesti. Meille citykarjalaisille citykarjalaisuutta ei tarvitse selittää.
Puin sitten merkitykset sanoiksi ja päädyin siihen, että citykarjalainen on uuden sukupolven karjalainen, joka voi elää rajan kummalla puolella hyvänsä. Vaikka karjalaisuus liitetäänkin perinteisesti vanhempaan rajan takaisessa Karjalassa syntyneeseen väestöön, olemme me nykyisessä Karjalassa syntyneet myös karjalaisia.
Etelä-Karjala on osa Karjalaa, joten koen voivani kutsua itseäni citykarjalaiseksi, enkä sulje pois tätä mahdollisuutta myöskään muilta Karjalan asukeilta. Citykarjalaisella on miun mielestä karjalainen mentaliteetti – mitä sillä kukakin haluaa ymmärtää – sekä usein spontaani ja sosiaalinen luonne, mutta nuoremman polven edustajana kaipuu menetettyyn Karjalaan citykarjalaiselta puuttuu.
Ajattelen, että periaatteessa citykarjalaiseksi/nykykarjalaiseksi voi mieltää itsensä myös muualta muuttanut, joskin luonnollisimmalta nykykarjalainen identiteetti tuntuu tällä alueella syntyneiden ihmisten kohdalla.
Olennaista citykarjalaisuudessa ja nykykarjalaisuudessa ovat kuitenkin mentaliteetti sekä kokemus omasta asuinpaikasta, Karjalastamme, yhtenä vahvana ja positiivisena oman identiteetin määrittäjänä.
Eteläkarjalaisuus vs. karjalaisuus
Kuten jo aiemmin mainitsin, Etelä-Karjala-instituutti julkaisi vuonna 2011 raportin eteläkarjalaisesta identiteetistä. Raportissa todetaan, että identiteetti on ainainen keskustelun aihe alueella, joka on syntynyt repaleiselle pohjalle ja kulkenut ”sotien traumatisoimasta raja-alueesta kohti talouden, liikenteen ja kulttuurien kohtauspaikkaa, jossa risteilevät tänä päivänä sekä Suomen, Venäjän että EU:n intressit”. Historiamme ei siis anna helppoja lähtökohtia eheälle identiteetille, eikä siis ole ihme, että eteläkarjalaista identiteettiä on ainakin jossain vaiheessa ollut vaikea määritellä. Ehkä ei kuitenkaan enää? Tuskin ainakaan sen vaikeampaa kuin mitään muutakaan paikallisidentiteettiä.
Nuoremman polven eteläkarjalaisena ihmettelen tätä jatkuvaa identiteettikeskustelua: Juupas, eipäs, heikko, vahva. Miun mielestä miulla on vahva identiteetti, ja kyllä mie koen, että miun ikäryhmässä laajastikin katsoen ollaan tietoisia ja ylpeitä omasta identiteetistä, eli pohjimmiltaan karjalaisesta identiteetistä, jos miulta kysytään.
Olemmekin työkavereideni kanssa miettineet, tarvitaanko Etelä-Karjala lopulta määritettä Etelä? Samoin voidaan ajatella myös Pohjois-Karjalan suhteen. Tätä asiaa on pohtinut myös työkaverini Laura Olkkonen ansiokkaasti omassa blogitekstissään (Sivistyksen Kehto: Tarvitaanko sittenkään eteläkarjalaisuutta?).
Meille eteläkarjalaisille on luonnollisesti itsestään selvää, että Etelä- ja Pohjois-Karjala eivät ole yksi ja sama asia – mutta miten muut asian näkevät? Kauempaa katsottuna Itä-Suomessa, rajan pinnassa, on Karjala, sekä pohjoinen että eteläinen osa sitä. Osaako ulkopuolinen lonkalta luetella, mitä kumpaankin kuuluu, mikä näitä kahta erottaa? Ja lopulta, onko tällä merkitystä meille itsellemmekään, missä maakunnanraja menee ja meneekö sitä? Ja niillä rajoilla kun on tapana myös muuttua, jatkuvasti.
Eteläkarjalaiset voivat mielestäni kokea itsensä karjalaisiksi – ja kutsua itseään niin. Jos ja kun identiteettiämme määrittää lisäksi eteläkarjalaisuus, se voidaan mielestäni nähdä karjalaisuuden tarkenteena, jos sellaista tarvitaan. Tämä ajatusmalli on hyvin lähellä sitä, miten minä ajattelen itsestäni ja citykarjalaisuudestani. Mielestäni tällainen on nykykarjalaisuutta ja citykarjalaisuutta, joka selvästi irtaantuu rajantakaisesta karjalaisuudesta.
Summa summarum:
Ei pidä rakastua liikaa rajoihin ja nimiin. Rakastaa voi toki paikkoja ja alueita, ja kokea sekä muistaa paikan hengen.
Erkki Jokisen kirjassa ”Näkymätön kaupunki” todetaan, että jokainen raja, joka jakaa ihmiset, on ihmistä itseään vastaan. Rajaa ei ole, sillä sen on luonut ihmisen oma mieli.
Kun emme erottele ja rajaa, voimme kohdata jokaisen paikan ja tilanteen avoimin mielin, jokaisen ihmisen ihmisenä – ja olla omalta osaltamme luomassa positiivista henkeä alueellemme. Kenen alue sitten ulottuu minnekin; oman kaupungin tai kunnan alueelle, maakunnan tai maakuntien alueelle, valtakuntien rajojen yli, ympäri maailman.
Tällainen tietynlainen rajattomuus kuvaa myös omaa mentaliteettiani.
*Nimi- ja raja-asiasta yhdenlaisena esimerkkinä mielestäni voidaan nostaa esiin Joutsenon ja Lappeenrannan kuntaliitos. Koen, että joutsenolaisten vastustuksen yhtenä syynä on paikan henki ja oma identiteetti, joiden liitoksen seurauksena pelättiin häiriintyvän, särkyvän tai katoavan. Jos paikalta katoaa henki, ja siihen ei enää identifioiduta, paikka ikään kuin katoaa.
Mielestäni identiteetti ei lopulta kuitenkaan ole alueen rajoista tai nimestä kiinni, ja puhunkin mielelläni paikan hengestä, joka muuttuessaankaan ei usein, eikä ainakaan välttämättä, katoa. Paljon on itsestään kiinni, miten asioihin suhtautuu.
Miun citykarjalaisesta, eteläkarjalaisesta, lappeenrantalaisesta identiteetistä sananen
Murre: Miun identiteettiin kuuluu vahvasti murre. Murteen perusteella miut sijoitetaan usein hyvin helposti Lappeenrantaan. Mie puhun karjalaismurretta, jota puhutaan Lappeenrannassa. Etelä-Karjalassa puhutaan myös karjalaismurteita, mutta eri puolilla aika eri tavalla. Kyllähän puheesta erottaa, onko Lappeenrannasta, Imatralta vai Joutsenosta, jos nämä murteet ovat tuttuja, ja jos puhuja murrettaan rohkeasti käyttää. Tässä suhteessa mie olen eteläkarjalainen, mutta kuitenkin vahvemmin lappeenrantalainen.
Arvostan murrettani suuresti, mutta en malta olla mainitsematta, että murteella julkisesti esiintyminen vaatii tietynlaista kanttia, ko kylhä myö tiietää, mite hauskalt se kuulostaa, ku myö vaik siel telkus murteel haastetaa.
Suhde Etelä-Karjalaan: Vahvistavana tekijänä lienevät vuodet Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutissa. Tiedän alueesta paljon, ja toiminta alueen hyväksi on ollut minulle luontaista muutenkin, mutta vahvasti myös työni kautta.
Paikan henki ja paikat: Mielestäni paikan henkeä olennaisesta näkökulmasta kuvaa eteläkarjalainen sananlasku ”Ei mikkää oo mittää, jossei mittää minnää piä.” Siihen kiteytyy ajatus paikan hengen henkilökohtaisuudesta: paikka saa tietyt arvot ja merkitykset siitä, miten ihminen sen kokee. Paikkaa täytyy pitää jonain, jotta se voi saada hengen. Paikan hengen henkilökohtaisuudesta kertoo myös se, että on usein vaikea todistaa paikalla olevan henki, jonka muutkin pystyvät aistimaan - tai ainakaan aistimaan samanlaisena.
Paikalle muodostuu tai on muodostumatta henki. Paikan henki muodostuu siitä, että ihminen samaistuu paikkaan, välittää siitä, kokee sen. Ihminen muodostaa paikalle hengen, joka perustuu hänen mielikuviinsa, tietoihinsa, tunteisiinsa ja kokemuksiinsa.
Joillekin tunnetuille paikoille muodostuu imagoksi tietynlainen paikan henki, joka voidaan tuntea kollektiivisesti, siitä kerrotaan yhdellä suulla – mutta jonka jokainen kuitenkin kokee omalla tavallaan. Välinpitämätön ei henkeä edes aisti (vrt. eteläkarjalaisuus muiden silmin).
Etelä-Karjalassa on paljon historiaa, paljon kauniita rakennuksia ja paikkoja sekä ajallisesti kerrostunutta mielenkiintoista ympäristöä. Löytyy paikkoja, joilla on henki, myös kollektiivinen paikan henki on aistittavissa.
*Ihmisiä tulee ja menee, mutta paikat ja paikan henki pysyvät - myös muuttuessaan.
Lappeenrannan satama edustaa miulle vahvasti eteläkarjalaista ja karjalaista paikkaa: Satamasta pääsee Saimaalle ja kanavaa pitkin myös Viipuriin. Satamassa on kesäisin vilkasta kaupantekoa ja toritunnelmaa sekä tapahtumia, se elää. Iloinen pulina täyttää ravintolalaivat, ja kahvikioskit ylläpitävät yhtä osaa paikallisesta ruokakulttuuristamme. Linnoitus pilkistää valleilla. Talvisin sataman jäällä liikkuu hiihtäjiä, luistelijoita ja kävelijöitä.
Raja/raja-alue: Minulle yksi oleellinen tekijä on alueemme sijainti maantieteellisesti. Kun olen esitellyt muille, että asuinpaikkani sijaitsee tärkeiden kaupunkien, kuten Helsingin, Tampereen, Jyväskylän, Joensuun, Viipurin ja Pietarin solmukohdassa, on joku todennut, että mitäs tärkeää noissa kaupungeissa muka on, ja luetellut nipun muita kaupunkeja. Jälleen korostan, että tämä on solmukohta minulle tärkeiden kaupunkien verkossa. Ja kun Lappeenrannassa on kansainvälinen lentokenttä ja Helsinki sekä Pietari kansainvälisine lentokenttineen ovat lähellä, on myös Eurooppa ja muukin maailma lähellä.
Venäjä on Suomen naapurimaa, mutta Karjalamme sijaitsee aivan Venäjän kyljessä. Venäjä näkyy ja kuuluu alueellamme. Monikulttuurisuus näyttäytyy vahvimmin suomalaisuuden ja venäläisyyden rinnakkaiselona. Raja-alueella ovat aina yhdistyneet idän ja lännen vaikutukset.
Raja-alue on perinteisesti ollut monikulttuurista aluetta, jossa eritaustaiset ihmiset rikastuttavat alueen kulttuuria ja yhteiskuntaelämää. Alueen sijainti rajalla on yksi aluetta ja sen tulevaisuutta vahvasti määrittävä erityispiirre. Myös tästä piirteestä alueemme tulee ammentaa elinvoimaansa.
*Suomen ja Venäjän välillä ei ole rajaa, jota emme voisi ylittää. Maantieteellisen rajan ylittämistä pyritään helpottamaan kaiken aikaa. Kieli- ja kulttuurirajat eivät estä kanssakäymistä.
Luonto: Haluan mainita myös Etelä-Karjalan verrattain puhtaan luonnon ja raikkaan ilman. Tämä on yksi niistä seikoista, joka pysäyttää minut kerta toisensa jälkeen ihastelemaan, kun palaan esimerkiksi Pietarin suurkaupungin keskustan saasteista. Varsinkin Pietarissa asuessani jokaisella kotimatkallani jo Suomen rajalla vedin syvään henkeä ja ajattelin, että nyt on hyvä.
Yliopisto: Liitän yliopiston vahvasti Etelä-Karjalan menestystekijöihin, vaikka puolueellinen tässä asiassa toki hieman olenkin. Väitän kuitenkin, että tähän samaan virteen yhtyy enemmistö alueemme ihmisistä.
Yliopisto sijaitsee Lappeenrannassa, mutta erityisesti Skinnarilassa. Puhummehan jopa erityisestä Skinnarilan hengestä, joka vallitsee Skinnarilan vapaavaltiossa, ja tämä henki on jokseenkin kollektiivinen.
Skinnarilan henki koostuu monista osista, kuten paikan henki yleensäkin. Henkeä kampusalueelle luovat kampusalueen tapahtumat, harrastuskerhot, opiskelija-asutus sekä kuppilat. Skinnarilan hengen kotisija on Skinnarilan hovi. Nykyisin henkeä esiintyy vahvasti myös yliopiston rantasaunalla. Mutta tärkein osa Skinnarilan henkeä ovat itse yliopisto opiskelijoineen ja työntekijöineen.
Loppukevennys: Paskaeteläkarjalaisuus Poimintoja Suomi24.fi-keskustelupalstalta (http://keskustelu.suomi24.fi/node/8763972):
*”Eteläkarjalaisten iloisuus on juoruilua, hirveää höpötystä, päällepuhumista, ilkeilyä. Sitä pidetään iloisuutena ja reippautena. Puhetta tulee suusta hyvinkin harkitsemattomasti, kuin märkää rättiä naamaan. Kai siellä on mukaviakin ihmisiä. Ilmeisesti kuitenkin nämä empaattiset ja hiljaisemmat ihmiset on nujerrettu niin masentuneiksi, että he viettävät aikaa mieluummin omissa oloissaan kuin hakeutuvat vapaaehtoisesti ilkeilyn kohteeksi. Tai sitten he ovat muuttaneet muihin maisemiin.”
*”Keksikää joku muu tunnuslause, joka kuvaa paremmin ja rehellisemmin tämän seudun uteliasta ja pirullista väkeä.”
Tähän loppukevennykseen voinee todeta, jotta totta toinen puoli! ;)
Tanja Karppinen, yhteiskuntasuhdepäällikkö/ Lappeenrannan teknillinen yliopisto
Seminaarialustus
Alustaja on nykypäivän citykarjalainen, joka puhuu, kirjoittaa sekä lukee mielellään ja paljon
*Jokainen meistä on yksilö, ja jokaisella on omat identiteettinsä, mutta kun on paljon samoja elementtejä mukana muokkaamassa paikallisidentiteettiämme, voi siitä jotain kollektiivista ja havaittavaa syntyä. Ja toivottavasti nimenomaan positiivista, jotain, jota tavalla tai toisella voimme myös tulevaisuudessa hyödyntää alueemme parhaaksi.
Citykarjalaisuus/nykykarjalaisuus vs. eteläkarjalaisuus
Vaikka mie olen eittämättä tästä maailmasta, eurooppalainen, suomalainen, itäsuomalainen, eteläkarjalainen ja paljasjalkainen lappeenrantalainen – ja ehkä kuitenkin juuri päinvastaisessa järjestyksessä kuin edellä luettelin – niin miussa tämä kaikki yhdistyy citykarjalaisuudeksi. Tätä termiä usein ensisijaisesti käytänkin omissa esittelyteksteissäni, kuten vaikka blogissani ja nettisivuillani.
Onko citykarjalaisuus sitten eteläkarjalaisuutta? Eivät ne mielestäni ihan sama asia ole, vaan citykarjalaisuus (= nykykarjalaisuus) on laajempi käsite, yläkäsite eteläkarjalaisuudelle.
Termi citykarjalainen ei ole monelle kovin tuttu, lähinnä sitä olen käyttänyt mie viime vuosiin asti. Vieläkin osumat esimerkiksi Googlessa liittyvät useimmiten miuhun muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Lappeenrannan Killan luentotilaisuudessa ”Lappeenranta, rakastettuni” vuoden 2009 alkupuolella käytin tätä termiä kai ensimmäistä kertaa julkisesti netin ulkopuolella, ja siitä kirjoitettiin myös jossain lehdissä sen jälkeen.
Sitten vuonna 2011 eteläkarjalaisuuden ja jopa citykarjalaisuuden nostivat ainakin pienen piirin keskusteluun Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutin julkaisu ”Jaetun maakunnan identiteetti” sekä sen tiimoilta pidetty Hovin henki -tilaisuus, jossa pohdittiin eteläkarjalaista identiteettiä. Tämä poiki muutaman blogikirjoituksen. Sen jälkeen olen kuullut jo jonkun muunkin nuoremman polven paikallisasukkaan kutsuvan itseään citykarjalaiseksi.
Miekään en oikeastaan ennen vuosien takaista esitelmääni ja lehtihaastattelua ollut tarkemmin miettinyt määritelmää termille citykarjalainen, jota olen kuitenkin kauan ja monissa yhteyksissä itsestäni käyttänyt. Olin antanut termille merkitykset itseni ja kanssaihmisteni kautta automaattisesti. Meille citykarjalaisille citykarjalaisuutta ei tarvitse selittää.
Puin sitten merkitykset sanoiksi ja päädyin siihen, että citykarjalainen on uuden sukupolven karjalainen, joka voi elää rajan kummalla puolella hyvänsä. Vaikka karjalaisuus liitetäänkin perinteisesti vanhempaan rajan takaisessa Karjalassa syntyneeseen väestöön, olemme me nykyisessä Karjalassa syntyneet myös karjalaisia.
Etelä-Karjala on osa Karjalaa, joten koen voivani kutsua itseäni citykarjalaiseksi, enkä sulje pois tätä mahdollisuutta myöskään muilta Karjalan asukeilta. Citykarjalaisella on miun mielestä karjalainen mentaliteetti – mitä sillä kukakin haluaa ymmärtää – sekä usein spontaani ja sosiaalinen luonne, mutta nuoremman polven edustajana kaipuu menetettyyn Karjalaan citykarjalaiselta puuttuu.
Ajattelen, että periaatteessa citykarjalaiseksi/nykykarjalaiseksi voi mieltää itsensä myös muualta muuttanut, joskin luonnollisimmalta nykykarjalainen identiteetti tuntuu tällä alueella syntyneiden ihmisten kohdalla.
Olennaista citykarjalaisuudessa ja nykykarjalaisuudessa ovat kuitenkin mentaliteetti sekä kokemus omasta asuinpaikasta, Karjalastamme, yhtenä vahvana ja positiivisena oman identiteetin määrittäjänä.
Eteläkarjalaisuus vs. karjalaisuus
Kuten jo aiemmin mainitsin, Etelä-Karjala-instituutti julkaisi vuonna 2011 raportin eteläkarjalaisesta identiteetistä. Raportissa todetaan, että identiteetti on ainainen keskustelun aihe alueella, joka on syntynyt repaleiselle pohjalle ja kulkenut ”sotien traumatisoimasta raja-alueesta kohti talouden, liikenteen ja kulttuurien kohtauspaikkaa, jossa risteilevät tänä päivänä sekä Suomen, Venäjän että EU:n intressit”. Historiamme ei siis anna helppoja lähtökohtia eheälle identiteetille, eikä siis ole ihme, että eteläkarjalaista identiteettiä on ainakin jossain vaiheessa ollut vaikea määritellä. Ehkä ei kuitenkaan enää? Tuskin ainakaan sen vaikeampaa kuin mitään muutakaan paikallisidentiteettiä.
Nuoremman polven eteläkarjalaisena ihmettelen tätä jatkuvaa identiteettikeskustelua: Juupas, eipäs, heikko, vahva. Miun mielestä miulla on vahva identiteetti, ja kyllä mie koen, että miun ikäryhmässä laajastikin katsoen ollaan tietoisia ja ylpeitä omasta identiteetistä, eli pohjimmiltaan karjalaisesta identiteetistä, jos miulta kysytään.
Olemmekin työkavereideni kanssa miettineet, tarvitaanko Etelä-Karjala lopulta määritettä Etelä? Samoin voidaan ajatella myös Pohjois-Karjalan suhteen. Tätä asiaa on pohtinut myös työkaverini Laura Olkkonen ansiokkaasti omassa blogitekstissään (Sivistyksen Kehto: Tarvitaanko sittenkään eteläkarjalaisuutta?).
Meille eteläkarjalaisille on luonnollisesti itsestään selvää, että Etelä- ja Pohjois-Karjala eivät ole yksi ja sama asia – mutta miten muut asian näkevät? Kauempaa katsottuna Itä-Suomessa, rajan pinnassa, on Karjala, sekä pohjoinen että eteläinen osa sitä. Osaako ulkopuolinen lonkalta luetella, mitä kumpaankin kuuluu, mikä näitä kahta erottaa? Ja lopulta, onko tällä merkitystä meille itsellemmekään, missä maakunnanraja menee ja meneekö sitä? Ja niillä rajoilla kun on tapana myös muuttua, jatkuvasti.
Eteläkarjalaiset voivat mielestäni kokea itsensä karjalaisiksi – ja kutsua itseään niin. Jos ja kun identiteettiämme määrittää lisäksi eteläkarjalaisuus, se voidaan mielestäni nähdä karjalaisuuden tarkenteena, jos sellaista tarvitaan. Tämä ajatusmalli on hyvin lähellä sitä, miten minä ajattelen itsestäni ja citykarjalaisuudestani. Mielestäni tällainen on nykykarjalaisuutta ja citykarjalaisuutta, joka selvästi irtaantuu rajantakaisesta karjalaisuudesta.
Summa summarum:
Ei pidä rakastua liikaa rajoihin ja nimiin. Rakastaa voi toki paikkoja ja alueita, ja kokea sekä muistaa paikan hengen.
Erkki Jokisen kirjassa ”Näkymätön kaupunki” todetaan, että jokainen raja, joka jakaa ihmiset, on ihmistä itseään vastaan. Rajaa ei ole, sillä sen on luonut ihmisen oma mieli.
Kun emme erottele ja rajaa, voimme kohdata jokaisen paikan ja tilanteen avoimin mielin, jokaisen ihmisen ihmisenä – ja olla omalta osaltamme luomassa positiivista henkeä alueellemme. Kenen alue sitten ulottuu minnekin; oman kaupungin tai kunnan alueelle, maakunnan tai maakuntien alueelle, valtakuntien rajojen yli, ympäri maailman.
Tällainen tietynlainen rajattomuus kuvaa myös omaa mentaliteettiani.
*Nimi- ja raja-asiasta yhdenlaisena esimerkkinä mielestäni voidaan nostaa esiin Joutsenon ja Lappeenrannan kuntaliitos. Koen, että joutsenolaisten vastustuksen yhtenä syynä on paikan henki ja oma identiteetti, joiden liitoksen seurauksena pelättiin häiriintyvän, särkyvän tai katoavan. Jos paikalta katoaa henki, ja siihen ei enää identifioiduta, paikka ikään kuin katoaa.
Mielestäni identiteetti ei lopulta kuitenkaan ole alueen rajoista tai nimestä kiinni, ja puhunkin mielelläni paikan hengestä, joka muuttuessaankaan ei usein, eikä ainakaan välttämättä, katoa. Paljon on itsestään kiinni, miten asioihin suhtautuu.
Miun citykarjalaisesta, eteläkarjalaisesta, lappeenrantalaisesta identiteetistä sananen
Murre: Miun identiteettiin kuuluu vahvasti murre. Murteen perusteella miut sijoitetaan usein hyvin helposti Lappeenrantaan. Mie puhun karjalaismurretta, jota puhutaan Lappeenrannassa. Etelä-Karjalassa puhutaan myös karjalaismurteita, mutta eri puolilla aika eri tavalla. Kyllähän puheesta erottaa, onko Lappeenrannasta, Imatralta vai Joutsenosta, jos nämä murteet ovat tuttuja, ja jos puhuja murrettaan rohkeasti käyttää. Tässä suhteessa mie olen eteläkarjalainen, mutta kuitenkin vahvemmin lappeenrantalainen.
Arvostan murrettani suuresti, mutta en malta olla mainitsematta, että murteella julkisesti esiintyminen vaatii tietynlaista kanttia, ko kylhä myö tiietää, mite hauskalt se kuulostaa, ku myö vaik siel telkus murteel haastetaa.
Suhde Etelä-Karjalaan: Vahvistavana tekijänä lienevät vuodet Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutissa. Tiedän alueesta paljon, ja toiminta alueen hyväksi on ollut minulle luontaista muutenkin, mutta vahvasti myös työni kautta.
Paikan henki ja paikat: Mielestäni paikan henkeä olennaisesta näkökulmasta kuvaa eteläkarjalainen sananlasku ”Ei mikkää oo mittää, jossei mittää minnää piä.” Siihen kiteytyy ajatus paikan hengen henkilökohtaisuudesta: paikka saa tietyt arvot ja merkitykset siitä, miten ihminen sen kokee. Paikkaa täytyy pitää jonain, jotta se voi saada hengen. Paikan hengen henkilökohtaisuudesta kertoo myös se, että on usein vaikea todistaa paikalla olevan henki, jonka muutkin pystyvät aistimaan - tai ainakaan aistimaan samanlaisena.
Paikalle muodostuu tai on muodostumatta henki. Paikan henki muodostuu siitä, että ihminen samaistuu paikkaan, välittää siitä, kokee sen. Ihminen muodostaa paikalle hengen, joka perustuu hänen mielikuviinsa, tietoihinsa, tunteisiinsa ja kokemuksiinsa.
Joillekin tunnetuille paikoille muodostuu imagoksi tietynlainen paikan henki, joka voidaan tuntea kollektiivisesti, siitä kerrotaan yhdellä suulla – mutta jonka jokainen kuitenkin kokee omalla tavallaan. Välinpitämätön ei henkeä edes aisti (vrt. eteläkarjalaisuus muiden silmin).
Etelä-Karjalassa on paljon historiaa, paljon kauniita rakennuksia ja paikkoja sekä ajallisesti kerrostunutta mielenkiintoista ympäristöä. Löytyy paikkoja, joilla on henki, myös kollektiivinen paikan henki on aistittavissa.
*Ihmisiä tulee ja menee, mutta paikat ja paikan henki pysyvät - myös muuttuessaan.
Lappeenrannan satama edustaa miulle vahvasti eteläkarjalaista ja karjalaista paikkaa: Satamasta pääsee Saimaalle ja kanavaa pitkin myös Viipuriin. Satamassa on kesäisin vilkasta kaupantekoa ja toritunnelmaa sekä tapahtumia, se elää. Iloinen pulina täyttää ravintolalaivat, ja kahvikioskit ylläpitävät yhtä osaa paikallisesta ruokakulttuuristamme. Linnoitus pilkistää valleilla. Talvisin sataman jäällä liikkuu hiihtäjiä, luistelijoita ja kävelijöitä.
Raja/raja-alue: Minulle yksi oleellinen tekijä on alueemme sijainti maantieteellisesti. Kun olen esitellyt muille, että asuinpaikkani sijaitsee tärkeiden kaupunkien, kuten Helsingin, Tampereen, Jyväskylän, Joensuun, Viipurin ja Pietarin solmukohdassa, on joku todennut, että mitäs tärkeää noissa kaupungeissa muka on, ja luetellut nipun muita kaupunkeja. Jälleen korostan, että tämä on solmukohta minulle tärkeiden kaupunkien verkossa. Ja kun Lappeenrannassa on kansainvälinen lentokenttä ja Helsinki sekä Pietari kansainvälisine lentokenttineen ovat lähellä, on myös Eurooppa ja muukin maailma lähellä.
Venäjä on Suomen naapurimaa, mutta Karjalamme sijaitsee aivan Venäjän kyljessä. Venäjä näkyy ja kuuluu alueellamme. Monikulttuurisuus näyttäytyy vahvimmin suomalaisuuden ja venäläisyyden rinnakkaiselona. Raja-alueella ovat aina yhdistyneet idän ja lännen vaikutukset.
Raja-alue on perinteisesti ollut monikulttuurista aluetta, jossa eritaustaiset ihmiset rikastuttavat alueen kulttuuria ja yhteiskuntaelämää. Alueen sijainti rajalla on yksi aluetta ja sen tulevaisuutta vahvasti määrittävä erityispiirre. Myös tästä piirteestä alueemme tulee ammentaa elinvoimaansa.
*Suomen ja Venäjän välillä ei ole rajaa, jota emme voisi ylittää. Maantieteellisen rajan ylittämistä pyritään helpottamaan kaiken aikaa. Kieli- ja kulttuurirajat eivät estä kanssakäymistä.
Luonto: Haluan mainita myös Etelä-Karjalan verrattain puhtaan luonnon ja raikkaan ilman. Tämä on yksi niistä seikoista, joka pysäyttää minut kerta toisensa jälkeen ihastelemaan, kun palaan esimerkiksi Pietarin suurkaupungin keskustan saasteista. Varsinkin Pietarissa asuessani jokaisella kotimatkallani jo Suomen rajalla vedin syvään henkeä ja ajattelin, että nyt on hyvä.
Yliopisto: Liitän yliopiston vahvasti Etelä-Karjalan menestystekijöihin, vaikka puolueellinen tässä asiassa toki hieman olenkin. Väitän kuitenkin, että tähän samaan virteen yhtyy enemmistö alueemme ihmisistä.
Yliopisto sijaitsee Lappeenrannassa, mutta erityisesti Skinnarilassa. Puhummehan jopa erityisestä Skinnarilan hengestä, joka vallitsee Skinnarilan vapaavaltiossa, ja tämä henki on jokseenkin kollektiivinen.
Skinnarilan henki koostuu monista osista, kuten paikan henki yleensäkin. Henkeä kampusalueelle luovat kampusalueen tapahtumat, harrastuskerhot, opiskelija-asutus sekä kuppilat. Skinnarilan hengen kotisija on Skinnarilan hovi. Nykyisin henkeä esiintyy vahvasti myös yliopiston rantasaunalla. Mutta tärkein osa Skinnarilan henkeä ovat itse yliopisto opiskelijoineen ja työntekijöineen.
Loppukevennys: Paskaeteläkarjalaisuus Poimintoja Suomi24.fi-keskustelupalstalta (http://keskustelu.suomi24.fi/node/8763972):
*”Eteläkarjalaisten iloisuus on juoruilua, hirveää höpötystä, päällepuhumista, ilkeilyä. Sitä pidetään iloisuutena ja reippautena. Puhetta tulee suusta hyvinkin harkitsemattomasti, kuin märkää rättiä naamaan. Kai siellä on mukaviakin ihmisiä. Ilmeisesti kuitenkin nämä empaattiset ja hiljaisemmat ihmiset on nujerrettu niin masentuneiksi, että he viettävät aikaa mieluummin omissa oloissaan kuin hakeutuvat vapaaehtoisesti ilkeilyn kohteeksi. Tai sitten he ovat muuttaneet muihin maisemiin.”
*”Keksikää joku muu tunnuslause, joka kuvaa paremmin ja rehellisemmin tämän seudun uteliasta ja pirullista väkeä.”
Tähän loppukevennykseen voinee todeta, jotta totta toinen puoli! ;)
