Rupesin kirjoittamaan hetkeksi ihan muuta, kun keskittymiseni eilen herpaantui. Hassuja ihmisiä, stereotyyppejä, myös originelleja. Mietinpä vaan, kuka minä olen tässä porukassa? Yksi stereotyyppisen ryhmän stereotyyppinen edustaja? Mutta mikä stereotyyppi? Vai onko tämä omaa kuvitelmaani?
Yksi _kunnon_ filosofi – jollainen jossain määrin ei olisi ihan paha olla. Ei niin päällepäsmäri, mutta kuitenkin. Jänskäsin, mitä hän voi kysyä minulta, minun työstäni. Ja kyllähän hän kysyikin, mutta pysyi ”minun alueellani”; osasin vastata kakistelematta. Hänen nimilappunsa oli lentänyt lattialle. Hän ei sitä nostanut, vaikka muut pudonneet lappunsa nostivat. Huomasiko hän nimilappunsa putoamista edes? Lappu lattialla levällään, yhtä levällään kuin hänen ajaton tukkansa.
Miten en muista näiden kaikkien ihmisten edes puhuneen, vaikka esittelykierros mentiin?
Takakireä setä, joka kommentoi kaikille, muttei siedä yhtään kritiikkiä omasta työstään. Vaihtaa aihetta, menee seuraavaan työhön mahdollisuuden tullen. Väittää vastaan ja jänkkää. Besserwisser – tai ainakin toivoisi olevansa, muttei hanskaa edes omaa juttuaan.
Sitten nämä vähättelijät: ”En tiedä tästä juuri mitään, en osaa vastata, en halua sanoa mitään, minulla ei ole mielipiteitä”. Vaikka he sitten osaavatkin. Suurin osa ainakin.
Ja sitten ne, jotka eivät oikeasti osaa ja tiedä, mutta ne harvemmin sitä ääneen sanovat.
Viehättäviä ja vähemmän viehättäviä ihmisiä. Tieteellisempiä ja käytännöllisempiä.
Ja sitten se, joka ei siedä kritiikkiä edes vitsin muodossa. Naama vääntyy ja hänen täytyy puolustautua kovaan ääneen. Eihän kukaan saa jäädä väärään luuloon asiasta. Olisiko jäänytkään – puolustelu kusasee itseään nilkkaan.
Päätelmä tässä vaiheessa: Ihminen puhuu helpoiten siitä, mitä eniten tekee, mistä pitää, mikä on pinnalla, minkä kokee tärkeäksi sillä hetkellä. Tässä näen myös itseni. Itsestäänselvä tieto.
Porukasta löytyy myös se vaatimaton, hauska, joka ei meuhkaa. Joka tiesi monta kertaa, mutta ei huutanut muiden yli. Kysyttäessä vastasi kaikkeen ja hyvin.
Ja sitten herra, jolla on niin paha ja ärsyttävä ääni, ettei edes viitsisi kuunnella – eikä siitä liian hyvin saa edes selvää. Myös kysymykset ovat typeriä, sekä naama (anteeksi). Ja intonaatio, arg!
Opettajatyyppi kertoo toisille, miten nämä asiat menevät. Kaataa tietoa päähän, opponoitavan päähän varsinkin, ja juuri sellaisin sanakääntein, joita muut eivät edes käytä. Ei vastaväitteitä. Tällainen löytyy kyllä joka porukasta. Tämä henkilö uskoo olevansa väärässä vasta kun tuo hänelle faktaa viitteineen eteen - ennen ei toivoakaan.
On myös se rehellisesti tietämätön, joka haluaa oppia, pyytää täsmentämään, ei esitä mitään, on kiltti ja fiksu. Pukeutuu huomaamattomasti.
Nyt älysin: En pukeudu huomaamattomasti, enkä käyttäydy niin. Olenko yksi stereotypia heidän joukossaan? Mikä? En ole huomaamaton; muilla tavoilla en ole vielä itseäni hahmottanut porukasta tai osana sitä.
